Rain Diary: The Lights Are Violent Here

Secret Entertainment

Desibelin arkistot paljastavat, että rain diary julkaisi itsensä mukaan nimetyn EP:n viisi vuotta sitten, tosin tuohon aikaan ryhmän nimi kirjoitettiin vielä kokonaan pienillä kirjaimilla. Bändi on ainakin jäsenten perusteella edelleen sama, mutta moni asia on kehittynyt, muuttunut ja muovautunut näennäisen hiljaisuuden aikana.

Jos käytetään kulunutta vertausta jossa rakennus edustaa musiikkia, on Rain Diary mitoiltaan suuri, oikeastaan todella valtava puoliteollinen maamerkki, joka on täynnä hyvin erilaisia sektoreita ja yksityiskohtia. Kaiken alleen sulkeva katto nousee niin korkealle, että paikoin moista on vaikea edes nähdä lattiapinnasta ja tuota kupolimaista rakennetta kannattelevat kosketin- ja rytmi-pilarit ovat harvassa. Eivätkä tukirakenteet vaikuta ensi vilkaisulla edes riittävän lujilta. Joissain kohdin noita jylhiä pilareita on enemmän kuin toisaalla ja kaikkea leimaa avaruuden, painottomuuden sekä loppumattoman tilan tunne. Näissä kammioissa musiikki saa leijua ja heijastua teollisista pinnoista vapaasti ilman tukahtumisen vaaraa. Osuvasti nimetty avausraita In johdattaa kuulijan keskelle tuota valtaisaa rakennusta hennon hauraalla kulullaan, joka nojaa vain efektoituun lauluun ja konevoimaan. Vokalisointi muistuttaa kuiskausta ja koneosaston luomat aavemaiset äänet voisivat olla peräisin jostain Trent Reznorin seesteisemmästä projektista.

Tästä pisteestä olisi helppo jatkaa tunnelmointia samassa hengessä, mutta Frail Flags in Wind tuokin estradille arvaamatta aidon rock-yhtyeen, jonka kevyesti indussa rouhinnassa on aimo annos myöhempien aikojen Apoptygma Berzerkin uhoa, kiiltoa ja mahtia. Tuottaja Jaani Peuhu on loihtinut bändin kanssa studiossa soundit, jotka eivät häpeä vertailua suurtenkaan nimien edessä, mistä syvä kumarrus tekijöille. Albumin edetessä mukaan luikertelevat myös puhtaammat pop-elementit, vaikka värisävyt pysyvät tummina. Tanssilattiakelpoinen Shame yhdistää depechemodemaisen fiiliksen isoon rocksoundiin tavalla josta voi jo suorastaan haistaa tulevat hitit, kun taas riisutumpi mutta samalla rankempi You Will Die Alone saa lattian keinumaan jalkojen alla pienellä painopisteiden muutoksella. Näissä kohdin laulun ja eri soitinten välinen balanssi saavuttavat huippunsa ja etenkin kuulokkeilla äänimaailmasta voi poimia pieniä palasia, jotka saavat kylmät väreet nousemaan pitkin selkää.

Usein kuulen todettavan, että mikäli studiosessiot venyvät yli vuoden mittaisiksi ei lopputulos ainakaan parane, sillä vanhin materiaali on jo tuolloin kärsinyt ajan hampaasta. The Lights Are Violent Here haastaa tuon väittämän, sillä neljä vuotta työstetty teos ei voisi olla enää rahtuakaan täydellisempi – ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä. En hämmästyisi jos tässä olisi jopa yksi vuoden suurimmista kotimaisista albumeista, kaikki genret mukaan lukien.