Corpset: No Rest

Violent Journey

Kotimaisen deathin lippua korkealla heiluttava Corpset julkaisi vajaa kolme vuotta sitten debyyttilevynsä, jonka alkuvoimainen vääntö ja puristus vakuuttivat mm. Desibelin Aleksi Leskisen. Bändin tarjoama turpasauna saa nyt toisella kierroksella rahdun thrashimman ja tarttuvamman kierteen, joka saa kiekon kuulostamaan (positiivisella tavalla) ruotsalaisemmalta.

Corpsetin voima lepää edelleen groovaavassa soitossa ja poikkeuksellisen kovassa asenteessa, kun viiden ukon muodostama metallipartio keskittää metalliaan kuulijan otsalohkoon. Heti toisena soiva Piss On My Grave tyhjentää eturessun rullaavalla raivollaan, jossa lepää sellaista ilkeyttä, joka on totuttu yhdistämään kaikkein äärimmäisimpiin deathin muotoihin. Kitaroiden viiltelyssä on kuitenkin myös tuhti annos melodisuutta ja juuri tuo yhdistelmä tekee Corpsetin musiikista niin ainutlaatuista. Aivan vastaavaa napakymppiä ei ensimmäiseltä puoliskolta löydy, mutta albumin kahteen osaan jakava, päälle yhdeksänminuuttinen Prophet’s Opiate osuu jälleen häränsilmään – tosin naapuritaulun sellaiseen. Corpset vetäisee nyt ylleen eeppisyyden viitan ja taustalla kuullaan ihka oikeita koskettimia, eikä täydellisen metallin kuvasta puutu enää mitään.

Kevyt epätasaisuus vaivaa myös kiekon jälkimmäistä puoliskoa. Luita ruhjova Futile ja nimensä veroinen läjäys Let Shit Hit the Fan pitävät toki asemat, mutta raidat eivät yllä enää aivan siihen samaan kuin aiemmat sisaruksensa. Kyse ei ole niinkään materiaalista, vaan sen esittämisestä niin kovin kapeissa raameissa, etenkin kun bändi on jo väläytellyt laajentunutta valtakuntaansa. Toivottavasti Corpset jatkaa vastaisuudessakin uusien tantereiden valloitusta, sillä tällä bändillä on mielestäni vielä paljon annettavaa.