Goldfrapp: Tales of Us

Mute

Brittiduo palaa kuudennella levyllään raukeisiin ja kohtalokkaisiin tunnelmiin. Tales of Us on yhtyeen diskografiassa monet hurmanneen Felt Mountain -debyytin (2000) ja maaseudulle karanneen Seventh Treen (2008) sisarus. Ollaan hyvin kaukana kaupungin vauhdista. Tyylillisiä täyskäännöksiä Alison Goldfrapp ja Will Gregory ovat tehneet ennekin, ja jutun juoneen kuuluu, että uusi levy voi olla hyvinkin kaukana edeltäjästään. Tällä kertaa muutos lienee suurempi kuin koskaan. Head Firstin (2010) syntetisaattoripopista ei kuulla kuin pihahdus.

Tales of Us henkii vahvoja tarinoita. Jokainen albumin raita yhtä lukuunottamatta on nimetty etunimellä (poikkeus on tietenkin tuntematon, Stranger). Näin kappaleet saavat selvän identiteetin, ja sanoitukset välittyvät kuulijalle vahvoina, jopa hieman elokuvamaisina katkelmina.

Levyn parhaimmistoon kuuluva Annabel perustuu kanadalaisen Kathleen Winterin samannimiseen kirjaan. Hermafrodiittina syntyneestä lapsesta muokataan poika, minkä tämä saa tietää vasta murrosiässä, oletetun rankoin seurauksin. Why they couldn´t let you be both, huokailee Alison Goldfrapp, kuljettaen höyhentä selkäpiissä.

Tumman tunnelman uomilleen asettava avausraita Jo on murhaajan näkökulmasta kerrottu tarina. Kun jutun jujun tajuaa, raukeasti kuiskatut rivit (run, you’d better run, you’d better run for your life) nousevata kauniin melodian tasalle ja korkeammallekin. Kaunista on kuolla kaislikkoon. Viimeinen raita Clay puolestaan kertoo kahden toisen maailmansodan rintamalla kohdanneen sotilaan mahdottomasta rakkaudesta toisen kirjoittaman kirjeen sanoin.

Musiikillisesti Tales of Us on Goldfrappin yhtenäisin teos. Kaksikon samettisenmusta folk noir soi vahvan perinnetietoisesti ja tarpeeksi voimakkaalla intensiteetillä tehdäkseen vaikutuksen. Yritys kuulostaa hyvältä kuuluu. Ainut poikkeus hiljaisemmasta kaavasta on keskivaiheille sijoitettu rytmikäs Thea, mutta sekään tuskin tulee löytymään kovinkaan monen klubi-DJ:n levylaukusta. Tunnelma on usein varsin elokuvamainen, eikä kymmenen raidan kokonaisuudessa ole sekuntiakaan liikaa tai liian vähän materiaalia. Varianssiakin on rajojen puitteissa sopivasti.

Tales of Us tuntuu monina hetkinä verrattomalta teokselta, muttei kuitenkaan nouse aivan mestarisluokkaan. Joskus yritystä tuntuu olevan melkein liikaakin. Vahvatunnelmaista musiikkia syksyynsä kaipaavan kannattaa kuitenkin tarkistaa tämä, varsinkin, jos aiemmat yömyöhään soveltuvat Goldfrapp-kiekot ovat maistuneet.