Fink: Fink Meets The Royal Concertgebouw Orchestra

Fink on Fin Greenallin ympärille kasvanut indie rock –trio, joka on kotoisiin englannista ja joka on viime vuosina syystä tai toisesta saavuttanut listamenestystä erityisesti Alankomaissa. The Royal Concertgebouw Orchestra on puolestaan alankomaalainen sinfoniaorkesteri, jonka kotipesänä toimii Amsterdamin Concertgebouw –konserttisali. Fink ja orkesteri yhdistivät voimansa perinteisessä ”Queen’s Night” konsertissa 29. huhtikuuta 2012 ja tuosta tapahtumasta on nyt julkaista täysimittainen livelevy.

Albumilla pääpaino on Finkin tuotannossa, sekä etenkin yhtyeen vuoden 2011 Perfect Darkness -kiekolla, jolta onkin peräisin neljä levyn yhdeksästä kipaleesta. Työjakokin on selvä: kaksi kappaletta Fink esittää itse, kaksi kappaletta hoituu sinfoniaorkesteri voimin ja loput viisi raitaa esitetään yhdessä.

Finkin ja sinfoniaorkesterin yhteissoitossa avainsanoja ovat mahtavuus ja voima, mutta voima ei tarkoita tässä yhteydessä kaiken tieltään jyräävää äänimassaa. Näin Berlin Sunrise saa avautua kuulaana ja hiljaisena kunnes kerrokset hiljalleen lisääntyvät ja antavat kappaleelle syvyyttä, mutta juuri kun odotat sitä lopullista räjähdystä orkesteri pakittaakin ja Fink osaa myös hoitaa osuutensa juuri sopivan hiljaisesti, jolloin kaikki pankit saadaan räjäytettyä. Onnistumisten joukkoon on laskettava myös albumin päättävä Sorf of Revolution, joka kasvaa yhteistyön myötä uskomattomaksi kymmenminuuttiseksi, jonka elokuvamainen tuntu ja alati pinnan alla kuohuva myrsky saavat suorastaan lumoutumaan. Nytkin avain onnistumiseen on riittävän hellä ote ja kurissa pidetty äänivalli.

Finkin omin voimin esittämät Wheels ja This is the Thing ovat sinällään hienoja, mutta ilmassa on kevyen välipalan makua. Toisaalta sinfoniaorkesterin omillaan soittamat Rousen The Infernal Machine ja Ivesin The Unanswered Question ovat tavallaan hienoja suorituksia, mutta ne ovat päätyneet nyt hiukan väärään paikkaan. Materiaalin ja etenkin sen tulkinnan lievä hajanaisuus tekeekin levystä hieman levottoman ja fokusoimattoman, mikä on harmi sillä jos yhteistyö olisi ollut tiiviimpää, olisi levystä saattanut muodostua melkoinen kokemus.

Kokonaisuus on siis epätasainen mutta levyltä löytyy myös upeita hetkiä ainakin puolen tunnin edestä, joten albumi on ehdottomasti tutustumisen arvoinen – jopa siinäkin tapauksessa että aiemmat ”rock-bändi kohtaa sinfoniaorkesterin” –viritelmät eivät ole ihastuttaneet. Orkestraatiosovituksista vastannut Jules Buckley onkin lopulta koko projektin suurin voima ja pelastus, sillä ilman hänen panostaan konsertista ja levystä ei olisi voinut muodostua näin ikimuistoista – ainakin parhailta osiltaan.