Telenovelas: I Am the Destroyer

Plastic Passion

Nähtävästi jostain Turun lähistöltä kotoisin oleva Telenovelas julistaa esikoisalbuminsa saatteessa olevansa sci-fi-rock bändi. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään säksätyksillä ryyditetty tuore industrial-jengi vaan enemmänkin analogiseen ja lämpimään soundiin uskova ryhmä. Elokuvallista vastakappaletta etsittäessä tuoreet tehosterymistelyt kannattaakin unohtaa, sillä tähän soundiin sopivat sci-fi leffat löytyvät sieltä 70-luvun puolelta.

Paketti perustuu kitara-basso-rummut kolmioon, josta syntyviä rock-kappaleita väritetään satunnaisilla kiippareilla, joista toinen kitaristi Roswell vastaa pääpostinsa ohella. Vokalisti Hö££en laulua on myös käsitelty siellä täällä hiukan, vaikka pääosin mies puhkuu ja puhaltaa aidon rock-äänen voimin. Telenovelas osoittautuukin rehtiä blues-pohjaista rock’n’rollia soittavaksi ryhmäksi, jonka kappaleet vaikuttavat aluksi simppeleiltä, mutta joista löytyy kuuntelukertojen myötä yhä enemmän ja enemmän ihmeteltävää.

Albumin avaava biisikaksikko Existence On/Off - Countless Dimensions to Visit and Send Postcards From tarjoaa helpon startin, sillä kipaleet lämpiävät popahtavan ja hiukan progehtavan rockin puilla. Koskettimet on säädetty 70-luvun aikajatkumolle ja rennon kiireetön fiilis saa rentoutumaan sekä muuttumaan kuin huomaamatta vastaanottavaiseksi. Queen of the Moths hyppää jo pari askelta sivuun, mutta vasta perinteisellä kaaviolla katsottuna a-puolen päättävä Intergalactic Debauchery at the Red Light District of the Moon osuu jälleen keskelle maalitaulua. Tarpeettomankin pitkän nimen omaava raita on myös scifeintä rockia mitä alkupuoliskolta löytyy ja vaikutelma luodaan nytkin lähinnä lyriikoiden kielivalinnoilla, ääntämyksellä sekä parilla koskettimien uu-UUU-uu sipaisulla, jotka tuovat mieleen 60-luvun sci-fi leffat.

Kiekon jälkimmäinen puolisko nostaa rimaa aavistuksen verran korkeammalle ja Traveller Has Arrived kasvaa lopulta niin koukuttavaksi, että raita olisi kannattanut sijoittaa mielestäni lähemmäs levyn alkua. Biisin simppeli kitarakoukku, rullaava rytmipuoli ja aavistuksen melankolinen pohjavire, joka lepää vain millien syvyydessä rockista pinnasta, saavat yhdessä kappaleen suorastaan lentämään. Vahva tunnelmien luominen jatkuu ja loppua edeltävä myyttisen lännen aavoilla preerioilla soiva Nuevo Paraiso Sundown on kuin yhdistelmä New Orderin kuulasta melankoliaa ja The Missionin kohtalokasta sielunpaloa. Biisi soi samaan aikaan isosti mutta hiljaa, mikä on temppuna todella haastava ja harvinainen.

Tähän asti kappaleiden keskimitta on painunut hiukan neljän minuutin päälle, mutta päätöksenä kuultava Dreming in the Great Blizzard muuttaa tilannetta päälle seitsemän minuutin mitallaan. Henkisesti jostain Pink Floydin Obscured by Cloudsin läheltä ja musiikillisesti pariakin 70-luvun kalifornialaista orkesteria muistuttava raita jättää hiukan ristiriitaisen fiiliksen. Loppu on suhiseva mutta kaunis ja finaaliaan kohden hitaasti massaa keräävä, mutta kenties näin korkea vuosi olisi kannattanut sijoittaa keskemmälle teosta ja jättää jokin kunnon rock-raita ankkuri-osuudelle. Niin tai näin, mammutti pystyy kyllä sulkemaan albumin ja vaikka tunnelma on lopulta lähes harras jää itse levystä erittäin positiivinen vaikkakin kevyen harhaanjohtava jälkimaku.