Julia Holter: Loud City Song

Domino

Losangelesilaisen Julia Holterin kolmas albumi on harvinaislaatuisen vaikuttava kokonaisuus. Sen kotimaisessa lehdistössämme saamat arviot ovatkin syystä olleet kiitettäviä (esim. Soundi tai NRGM), mutta ne eivät kosketa levyn erityisyyttä. Ei niin kuin esim. Tiny Mix Tapesin Alex Griffin, jonka Loud City Song -arvion alku tiivistää jotain olennaista tärkeästä musiikista (ja kritiikeistä) myös yleisemmin:

"Describing how a record sounds is unimportant, unless you’re trying to sell it (or save someone from wasting their money); doing so just reduces the thing to a bunch of tastes, a shopping list of probable adjectives. The music we keep listening to has a life beyond the sounds, a web of possibilities they engender through being listened to, a promise that goes beyond and outside being passively acquired, listened to, and filed away somewhere; it becomes less a record and more a window to a private language we access and reconstruct each time we hear it."

Lainattu teksti voisi toki kertoa melkein mistä tahansa levystä, johon kuulijalla syntyy läheinen ja/tai tärkeä suhde, mutta se ei tee sitä. Se on myös kuvaus yksityisestä kokemuksesta, joka voi sellaisena tai muuntuneena toistua jonkin toisen ihmisen kohdalla, tai sitten ei. Se on myös tarinaa siitä, miksi hyvistä levyistä kirjoittaminen on vaikeaa ja tavallaan myös turhaa (ja siksi niin tärkeää, kuulen jonkun kohta argumentoivan). Ja erityisen paljon lainaus tuntuisi kertovan jotain Loud City Songsista, siitä mitä sen soidessa tapahtuu.

MYYNTIARGUMENTIT: venyvä, hienostunut, unelias, jännittävä, pelottava, kokeellinen, painostava, lennokas, sinisävyinen, oppinut, eläväinen, avoin, hypnoottinen, tunnelmallinen, hiljainen, surrealistinen, fantastinen, perinteikäs, itsensä ympärillä pyörivä, kunnianhimoinen, helposti lähestyttävä, abstrakti, mielikuvituksellinen, pakonomainen, vaikuttava, kaunis, älykäs

Loud City Song liittyy ranskalaisen Coletten Gigi-romaaniin ja siitä tehtyihin elokuviin ja lava-sovituksiin, tarkemmin ottaen yhteen kohtaukseen, jossa nimihenkilö viedään Maxim's-ravintolaan syömään, ja jossa kurtisaaniksi koulutettava nainen herättää kaikkien läsnäolijoiden huomion. Tällaisessa tekstilähtöisyydessä ei ole Holterille mitään erikoista. Hänen esikoisensa Tragedyn taustalla oli Euripideen Hippolytos, tragedia jossa tarkastellaan oman jälkeläisensä surmaamista. (Hippolytos oli hyveellinen nuorukainen, josta tuli äitipuolensa seksuaalisten halujen kohde. Hippolytos kuitenkin torjui naisen, joka hirttäytyi ja jätti miehelleen viestin, jonka mukaan Hippolytos oli raiskannut hänet. Isä kirosi poikansa, ja poika tuhoutui.) Holterin kakkoslevy Ekstasis taas lainasi säkeitä mm. Frank O'Haralta ja Virginia Woolfilta.

Gigin ravintolakohtaus on Loud City Songsin eräänlainen lähtökohta, jonka Holter kääntää nykyaikaan. FACT-lehden haastattelussa Holter sanoo: "Gigi could be compared to fascination and the way we idolise certain people, especially recently. It can be unjustifiable – like, why are we interested in Kim Kardashian?" Holteria kiinnostaa ennen kaikkea se, olemmeko me kiinnostuneita katsomisemme kohteesta, vai pelkästään katsomisesta.

Miksi katsomme heitä, miksi idolisoimme heitä? Katsommeko tämän maailman kardashianeja, koska he todella kiinnostavat meitä, vai koska he ovat kardashianeja? On kysymys siitä, mikä meille on tärkeää, ja samalla se on kysymys siitä, mikä muille tulee merkitykselliseksi. Kun me katsomme kardashianeja, me emme vain katso. Kun me katsomme kardashianeja, emme toimi vain me. Kun kardashianeja katsotaan, myös he ovat mukana - halusivat he sitä tai ei.

AVAINSANAT: John Cale, Colette, Scott Walker, höyhenpuuhka, Pariisi, Maxim's, Gigi, Laurie Anderson, moderni ahdistus, Barbara Lewis, Joanna Newsom, fin de siècle, Joni Mitchell, Kim Kardashian, John Maus, tee-se-itse, Kate Bush

Kardashian on vain esimerkki ja yksi osa levyn luomasta todellisuudesta. Samantyyppisiä kysymyksiä voisi liittää levyn kuunteluun, ja samanlaisista syistä voisi todeta, että niin monet uusina markkinoidut asiat ovat vain adaptaatioita aiemmista. Gigi ei ole yksinomaan menneisyytemme hahmo, eikä kaupunkien ahtaudessa eläminen - toinen Holterin Kardashianin yhteydessä esille tuoma nykymaailman piirre - ole yksinomaan nykyisyytemme olemus. Samalla tavalla Loud City Songs ei ole vain uutta musiikkia, eikä Holterin näkemys Barbara Lewisin Hello Strangerista vain vanhan toisintoa.

Holterilla on tutkijan katse. Hän esittää hyviä kysymyksiä, ja koska hän ei tiedä vastauksia, hän menee musiikillaan paikkoihin, joita ainakaan kuulija ei etukäteen arvaisi. Ei, vaikka tietäisi, mistä lähdetään ja millä eväin matka taitetaan. Tässä mielessä Loud City Songsin esittelemä Julia Holter muistuttaa esimerkiksi Terrorin esiin tuomaa The Flaming Lipsiä. Vaikka levyt on kuullut jo kymmeniä kertoja, ei edelleenkään aivan ymmärrä, mihin ne aina päätyvät. Ja kun ne tekevät sen joka kerta eri tavalla, muovaavat jokaisesta kuuntelukerrastaan erilaisen, vaikka kyse on aina tismalleen samoista äänistä tismalleen samassa järjestyksessä. Sitä voi halutessaan kutsua taiaksi, mutta tuskin se näissä tapauksissa on sattumaa.

En kuitenkaan ole koskaan erityisemmin miettinyt, millaisia taustatekstejä Terroriin mahdollisesti saattaa liittyä. Sille ei ehkä ole ollut tarvetta, kun tunnen yhtyeen muun tuotannon. Holterin tilanne on eri, hänen aiemmista levyistään on havaintoja, mutta ei kokonaisvaltaisia kokemuksia. On eroja, jotka voi todeta, kuten ettei Loud City Songsia ole äänitetty läppärillä makuuhuoneessa, mutta se on toissijaista. Tärkeämpää, siltä tuntuu, on että levy, teos, liittyy laajempaan kontekstiin, ettei siinä ole kyse vain musiikista.

Silti musiikistakin voi jotain todeta, kuten että se on helposti lähestyttävää, kuten Terrorilla, ja ettei se päästä otteestaan, aivan kuten Terror. Mutta vaikka sekä Holter että Flaming Lips tuntuvat onnistuvan sisällyttämään levyilleen ja biiseilleen sulassa sovussa sekä hienoa ja monikerroksista (taide-)popmusiikkia että jopa vieraannuttavaa kokeellisuutta, tuntuu Lipsien musiikkia johdattavan fiilis, Holterin taas enemmän äly; toinen kulkee lanne, toinen pää edellä. (Se ei tarkoita, etteikö kummallakaan sitten voisi olla toistakin.)

Muitakin yhtäläisyyksiä löytää, jos haluaa etsiä. Molemmat tekevät popmusiikkia piittamatta sen lainalaisuuksista, piittaamatta siitä voiko sitä edes kutsua popmusiikiksi, piittaamatta edes siitä, onko se sitä. He hyödyntävät sen perinteitä niin hyvin, ettei niitä huomaa olevan olemassakaan. Heidän työnsä ei kuitenkaan ole jälkien peittelijän, koska musiikin päällimmäisten kerrosten poistaminen ei tuo esiin puhdasta popyhtyettä, vaan paljastaa aina uusia innoituksen lähteitä. (Tämä ei koske vain Holteria ja Lipsejä, vaan lukuisia muita tässä tekstissä mainittuja artisteja.)

TYYLIT: avant-pop, musikaali, äänikollaasi, dream-pop, tanssisali, free jazz, pop-kabaree, ambient, taide-pop

Loud City Songs on paitsi monipuolinen musiikillinen kudelma, myös tiheä merkitysten verkko. Se ei tyhjene selitysyrityksiin. Kun yrittää analysoida yhtä osaa levystä, tursuaa sen jättämästä aukosta jotain huomaamatta jäänyttä, piirteitä jotka eivät edes ansaitse tulla tulkituiksi tai pannuksi johonkin yhteyteen. Ne ovat erottamaton osa levyä, albumia, teosta, mutta myös yhtä erottamaton osa sen ympäristöä, minua, kaikkia sen kuulijoita, sekä kaikkia niitä tekstejä ja teoksia joihin se viittaa, jotka elävät siinä omaa elämäänsä, hengittävät ja vuotavat siihen omia merkityksiään, omia menneisyyksiään ja omia selityksiään, niiden yrityksiä.

Vaikka Loud City Songsilla on leimallisesti kyse jostain enemmästäkin kuin musiikista, on se valloittava levy juuri ääntensä takia. Niiden kuvailu tuntuu kuitenkin yhdentekevältä ja merkityksettömältä. Tämä on osaltani myös väistelyä; haluttomuuteen liittyy kyvyttömyys. (Ja mistä ei osaa mitään sanoa, olisi yritettävä puhua entistä tarmokkaammin.) Voin esittää muutamia ns. tosiasioita, kuten esimerkiksi sen, että kappaleissa Maxim's I ja Maxim's II on sama teksti, vaikka biisit ovat erilaisia. Tai sen, että Horns Surrounding Me on todennäköisesti karannut Tegan & Saran parhaalta, vielä tekemättömältä levyltä, ja joutunut John Mausin käsittelyyn. Mutta se ei kerro levystä tai sen esittäjästä mitään olennaista, mitään tärkeää, mitään millä olisi merkitystä minun ja toivoakseni mahdollisimman monien muiden kokemusten kanssa.

Holter ei luo Gigiä (tai mitään muutakaan) uudestaan, hän ei tuo sitä olohuoneeseeni tai kuulokkeisiini missään uudessa muodossa, vaan hän osoittaa että pop- tai mikä hyvänsä musiikki voi olla paitsi hauskaa ja mieltäylentävää kuunneltavaa, myös ovenavaus jollekin suuremmalle. Eikä sillä ole merkitystä, onko se sitten sukellus muihin taideteoksiin tai -muotoihin, tai vain keino löytää itsestään, tai suhteestaan musiikkiin, jotain uutta. Taiteen ja viihteen välinen ero voisi olla se, että toisen kolahtaminen on yksityistä ja henkilökohtaista, kun toiseen liittyy enemmän kollektiivinen nautinto. Erotus on mustavalkoinen ja siksikin paikkaansa pitämätön, mutta mahdollinen. Jossakin välissä, tai näiden yhdistelmänä, leijuu Loud City Songs.

Arvottaminen ja tulkinta on mielenkiintoista, mutta merkityksetöntä. Ainoa olemassaolon arvoinen asia tässä yhteydessä on levy, sen kuunteleminen ja siihen paneutuminen, ei yritys pilkkoa sitä osiin, tai yritys muodostaa siitä jonkinlaista kokoavaa näkemystä. Holter tarjoaa mahdollisuuden upottautua, mutta tekee kokemuksesta niin kevyen, että siitä on pakko yrittää kertoa edes jotain.