Jussi Lehtisalo: The Complete Solo Works

Ektro

On pieni ihme, että muun muassa Circlen, Pharaoh Overlordin ja Arkhamin kirjaston sekä jatkuvasti julkaisevan Ektro-levy-yhtiön puikoissa ohjastava Jussi Lehtisalo on löytänyt aikaa soololevyjen tekoon. Mutta niin vain on, ja se on Porin outoilun ystäville hieno asia. Suureellisella nimellä silattu CD The Complete Solo Works sisältää levyt Rotta (2010) ja Interludes for Prepared Beast (2013). Kahden levykokonaisuuden, 78 minuutin ja kuuden raidan paketissa riittää kuunneltavaa.

Rotta on levyistä sisäänpäinkääntyneempi ja utuisempi. Rauhalliset tempot, kitarakudelmat, dub-bassot ja koneistetut taustaäänet kietovat toisteisuudessaan ja hitaudessaan koteloa kuulijan ympärille. Tunnelma on raukea ja toismaailmallinen. Neljällä kappaleella on mittaa vähintään vajaat kymmenen minuuttia kullakin, pisimmillään vierähtää varttitunti. Ajankululla ei tosin ole merkitystä. Rotta rauhoittaa musiikillisilla unikuvillaan tyynnyttäen etenkin kuulokekuuntelussa rauhaisaan transsiin.

Kunnes toisen kappaleen (Viimeinen kalja) myötä olemme yht´äkkiä baaritiskillä, jossa römeä-ääninen mies tilaa pitkän ja Jägermeisterin (käteistä löytyy ja korttikin on). Ilmassa on uhkaavuutta. Monologi jatkuu lopuilla Rotan raukeankauniilla raidoilla. Puhekatkelmissa voi olla narratiivisuutta, tai sitten ei. Kappalenelikon viimeinen, Ei siin mitää, lopettaa suhdekuvaukseen ja vuosikausien mustuuden jälkeiseen auringonnousuun. Outoa ja ihanaa.

Viime vuonna julkaisun saanut Interludes for Prepared Beast koostuu kahdesta 17-minuuttisesta raidasta. Rotan upottavista ambiet-maisemista siirrytään rikkonaisemmille seutuville. Hitaaseen kehittelyyn perustuva kaava on tallella, rakennusaineet erilaiset. Caterpillars säksättää kevyesti mutta intensiivisesti kunnes pistää pienen hengähdystauon jälkeen blackmetallisemman vaihteen silmään. Säröinen ja sinfoninen raskasosio vaihtuu haaveilevaan maalailuun, säksätysmaton jatkaessa taustalla, kunnes loppuu metallipurskeeseen.

Here March the Cranes jatkaa samalla tempolla ja tematiikalla toiset seitsemäntoista minuuttia. Puolivälin paikkeilla kuullaan lauluakin (tai oikeammin lausuntaa). Syntetisaattorikujellukset muistuttavat aika ajoin jopa olympialaisesta ”kovemmin ja korkeammalle, kirkkain otsin” -tyyppisestä nostatuksesta. Hämmentävää, mutta ehdottoman kiehtovaa. Pidättyvää, mutta suuria asioita sisältävää. Interludes... maalailee tavalla, joka piilottaa kuultavan alle jotain, jota emme havaitse.

Jälleen kerran on nostettava kädet pystyyn porilaisten määrätessä marssin suunnan ja tahdin. Juuri tähän hetkeen tämä toimii oivana siirtymän soundtrackinä Circlen (ja Falconin) alati muuttuvaan maailmaan. Siitä leiristä on nimittäin tulossa kohtsillään parikin mielenkiintoista julkaisua...