Appiukko: Roudan alta kukkii

Omakustanne

Appiukon kolmas pitkäsoitto ei muuta juuri tilannetta yhtyeen ympärillä. Bändin ronskissa mutta yksityiskohtia pursuavassa rockissa on edelleen parhaimmillaan neilyoungmaista roisketta ja näppäristä teksteistä tulee yhä helposti mieleen Absoluuttinen Nollapiste. Olemme siis tavallaan perusasioiden äärellä, mutta monet vaimon isän ratkaisut ovat kaikkea muuta kuin perusmallisia.

Reilu kaksi vuotta sitten Desibelissä arvioitu Syrjään jääneiden päivä sai kollega Saarikosken moittimaan Appiukkoa liiallisesta tyylien sekamelskasta, eikä yhtye ole päässyt vieläkään täysin eroon helmasynnistään. Uutukainen pyrkii tosin pysymään kuuliaisesti rockin saralla, vaikka menoa rikastetaan pienillä progen, folkin ja punkin mausteilla. Kummallisin palanen on Keanen ja Ultra Bran puolionnistuneelta yhdistelmältä kuulostava Tehtaan jälkeen oikealla, joka erottaa albumin vauhdikkaan alun sen jälkimmäisestä osasta. On pitkälti kuulijasta kiinni, onko kyseessä onnistunut väliluku vai väärällä levylle karannut oikea biisi, itse olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Mukana on myös pari muuta palasta, jotka olisi kannattanut jättää pois kyydistä – tai ehkä ylimääräisistä kipaleista olisi voinut kasata vaikka EP:n, mutta nuo valinnat on jo tehty joten nyt pitää vain tulla toimeen lopputuloksen kanssa.

Appiukon pääasiallinen sanoittaja Lasse Martinaho on terävimmillään mestarimainen tarinaniskijä, mutta epätasaisuus jopa yhden ja saman tekstin sisällä tuottaa hetkittäin ongelmia. Esimerkiksi riemukas Elämänmittainen kupletti ja mitoiltaan raamatulliseksi venyvä Sienilaulu olisivat ansainneet hiotumman lopputuloksen. Hiukan samoista lähtökohdista käynnistyvä ja lopulta yhdeksänminuuttiseksi venyvä Muikkulaulu, sekä suorastaan omaelämänkerralliselta vaikuttava Bussimatka edustavat puolestaan kynäniekan toimivinta puolta – ainakin näin Appiukon yhteydessä.

Edellisen levyn aineksista syntyi näytelmä, eikä näistä uusista palasistakaan ole vaikeaa luoda asiallisen surrealistista teatteria, etenkin kun ryhmän riveistä löytyy kolme teatteri-ilmaisun ohjaajaa. Appiukko saattaakin olla eräänlainen teatteriporukan sivuprojekti, mutta sillä olisi rahkeita nousta merkittävämpäänkin rooliin kotimaisen rockin kentällä jos/kun ryhmä uskaltaisi kulkea rohkeammin itse musiikin ehdoilla.