Radiopuhelimet: Ei kenenkään maa

If Society

Radiopuhelimet on siitä harvinaislaatuinen yhtye että vaikka se laventaisi soundiaan suuntaan tai toiseen, olisi lopputulemana silti Radiopuhelimet -levy. J. A. Mäki kuulostaa aina vain itseltään ja soitossa kaikaa aina samanlainen pohjoinen pirullisuus. 27-vuotias oululaisyhtye on ottanut 13. albumilleen teemaksi akustisemmat maisemat, mikä ei tarkoita kuitenkaan sitä ettei myös sitä tuttua Radiopuhelimet-kohkausta kuultaisi. Esimerkiksi Hän muuttaa kaiken on varmasti yhtä kipakka kuin sähköisempien levyjen vauhtirallit, ollen toki soundimaisemaltaan kepeämpi ja iloisemmin virnuileva. Hiukan samaa on myös levyn avaavassa hötkyilevässä mutta melodiakoukukkaassa Tommin pornolehdissä. Silti - Puhelimien kiehtova intensiteetti kohoaa itse asiassa jopa vahvemmaksi kun keskivolyymiä lasketaan ja vauhtia välillä hillitään...

Mukaan on otettu niin jousia kuin puhaltimia, mikä maustaa pakettia oivallisesti. Hilpeintä maustetta tarjoaa ehkä melodika. Ydin ei silti ole hukassa, vaan tuttu Radiopuhelimet-vyörytys on edelleen mukana - milloin vahvemmin pinnalla, milloin pinnan alla. Levyn nimibiisi Ei kenenkään maa laukkaa torvimausteineen ja stemmoineen mukavan pelkistetysti. Ainakin itselle siitä ominaiseksi muodostuneesta Puhelimet -kaavasta poikkeaminen on levyn biisikattauksessa se joka saa heristämään eniten kuuloluita. Toki myös hersyvät sanavalinnat ja tarinanaiheet toimivat yhtä lailla. Harvoin on kukaan esimerkiksi yhtä intensiivisen lähes seitsemän minuuttia omistanut kiljulle, sen tekemiselle ja "nauttimiselle" kuin Puhelimet Kiljullaan. Sen perään levyn tähtihetkiin nouseva, hirtehisesti hilipati-hiippaileva Positiivinen paranoia kuiskailee riisutusti hullun kiilto silmissä. Herrat osaavat myös sekoilla ilman säröä ja leppoisasti.

Juhlatalossa voisi kuulostaa jopa folkpopilta ilman Radiopuhelimille ominaista vaanivaa pohjavirettä sekä Mäen sanailua ja kreemiä mälliin vertaavaa sanomaa. Shamanistinen päätösraita Yö kun saatiin päätökseen huohottaa upeasti nuotion hiipuessa komean albumin päätökseen, ammentaen Jolly Jumpers -maisesta preeria-psykedeliasta taitavasti huuliharppuineen. Ei hutilaukauksia, mutta monta kappaletta luottaa edelleen hypnoottiseen vyörytykseen liikaakin, kun muillakin reiteillä tunnutaan pääsevän perille ja maisemat ovat silloin mielenkiintoisempia. Hyvää laventamista kaavaan yhdistettynä tuttuihin vahvuuksiin.