Risto Juhani: Pimeä saari

Kioski

Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Risto Juhani lupaili hyvää jo kuuden vuoden takaisella debyytillään Luuranko. Humisevasta ja näppäilevästä suomi-folkista ei ole vuosien kuluessa kokonaan luovuttu, mutta Pimeällä saarella laulaa mies jonka ote on sekä biisillisesti että tunnelmien kuvittajana selvästi kypsempi. Pimeä saari nousee jopa yhdeksi vuoden kotimaisista tapauksista.

Haaveillen soiva nimibiisi avaa levyn komeasti, vaikkei lähdekään haastamaan rauhaisaa molliaan juurikaan. Harmonisuus on kuitenkin sen verran komea että biisi toimii. Jopa Sydän, Sydäntä piilevällä vaaniskelullaan muistuttava Yöperhonen loistaa yhdistämällä pienesti huokaavaa näppäilyuhkaavuutta jousiin ja intiimisti painostavaan lauluun. Raukea valssiaskel ja kuulaan kiireetön piano ihastuttaa ikään kuin pölyistä valokuva-albumia leppoisasti selailevalla Muistoja rakkaudesta -sävellyksellä.

Jos Risto Juhani herätti debyytillään vertauksia mm. Joose Keskitaloon ja Matti Johannes Koivuun, on tämä Sufjan Stevensiltä, Mark Kozelekilta ja Scott Walkerilta vaikutteita saanut virtuoosi kakkosalbumillaan paikoin lähempänä Ville Ahosenn vinosti astelevaa piinattua ilmettä, pahaenteisyydestä vinoon pyörteeseen torvella tuutaten sukeltava mainio hitti Musta enkeli kuuluu tähän sarjaan. Kertosäkeen laulu kuulostaa jännästi hiukan Babitzinin veljeksiltä. Toinen saman tein korvaan jäänyt timantti on niskakarvoja nostava seesteinen kaunokainen Aurora. Näiden esimerkin voimalla koko loppulevykin liitää.

Koukkua toki löytyy ihan itsessään myös Mustan enkelin tapaan minäjavilleahos-maisesti uhkaavasti junnaavaan poljentoon luottavasta Siperiasta, jonka kohtalokkaan teollinen kaiku luo kiehtovan vastakappaleen pienellä näppäilylle ja seisovalle tunnelmalle. Staattisuudestaan huolimatta biisi voi olla myös kiivas. Riisutun leppoisa ja haikean positiivinen Nuohooja nostaa laulun väreellään eniten sukulaisuutta Keskitalon Jooseen. Pelkistettyyn näppäilyyn ja havaiji-kaikuun luottava Paluu toimii, muttei yllä ihan parhaiden hetkien koukkuun. Päätösraita Muukalainen kärsii hiukan paikallaan junnaamisesta, vaikka kaartaakin komeasti siinä lomassa. Kaiken kaikkiaan Pimeän saaren musiikillinen matka on värikkyydestään huolimatta linjakas ja koukuttava. Intensiteetti ei katoa - olipa käytössä sitten rauhallinen näppäily tai kiivaampi huohotus. Hyvä!