Death Hawks: Death Hawks

GAEA

Kotimaisen Death Hawksin viimevuotinen debyyttialbumi Death & Decay kynti desibeli.netin Rami Turtiaisen mukaan jonkinlaisen kuolemaa syleilevän psykokemiallisen rämebluesin juoksuhiekassa. Soundipalikasta löytyi rosoilua, melodista pelkistämistä ja aihioiden kaivamista niin roots-paletilta kuin proto-doomin sielunmaisemistakin. Kelkka ei ole täysin kääntynyt myöskään kakkosalbumilla, mutta rinne jota lasketaan ei kulje ehkä ihan yhtä vahvasti kuilun partaalla. Happoa toki on, mutta maanisuuden tilalla on utupilveä ja paikoin myös äärimmäisen koukukasta lähes kepeää melodiajuoksutusta. Hiukan samanlaista henkeä on kuin Rättö & Lehtisalon junnauksessa, mutta ilman vastaavaa ilkikurisuutta. Kulmakivinä 70-lukuinen kraut, psykedelia ja kohtuullisen ilmava kokonaisilme.

35 minuutin pituudellaan albumi on aika lyhyt trippailumusiikiksi. Avausraita Night Children lähtee heti alkukuiskailujensa jälkeen haaveelliseen, raukeaan maisemamaalailuun, jonka pohjalla sykkivä sydän ei pahaenteisestä kuiskailulaulusta huolimatta kasva raskaaksi, jyrääväksi tai demoniseksi vaan pitää tripin turvavöissä ja syleilee melodista kauneutta. Saatteessa mainittu samaan aikaan erittäin ja kaikkea muuta kuin rock on erittäin osuvasti tiivistetty. Kaksiosainen Cain Go Home lienee seuraava ns. "The vihellysbiisi", joka jäi tarttuvuudellaan ainakin omaan päähän pyörimään heti ensikuuntelulla. Miksi sessio on sitten jaettu kahteen ja annosteltu levyn tokaksi ja tokavikaksi? Onko haettu kokonaistripille paluuta jo läpikäytyyn? Ja haittaako se?

Trippi toimii hyvin. Blind Daughter Of Death on tähän mennessä kuulluista kappaleista ytimekkäin ja etenevin, Hammondin pienieleinen humina ja pienin hipaisuin annostellut soinnilliset sivelyt kuorruttavat kakun. Avara ja öinen Grim-Eyed Goat jatkaa reilusti mahtipontisemmin, ikään kuin turhasta pullistelusta riisuttuna pelkistettynä hevinä. Toki sitä kaasuakin painetaan ja rakennetta pullistetaan, mutta lopulta hyvin hillitysti. Quiet Sun lipuu ehkä eniten ohi sillä lailla vaivihkaa, sen suurempia arpia jättämättä. Cain Go Homen jälkimmäisenä kuultava ensimmäinen sessio on vauhdikkaana nuotiokitarajamitteluna ja huohottaen koukuttavana ehkä koko levyn vahvin täysosuma. Jurnuttaen lähtevä yhdeksänminuuttinen päätöstrippailu Black Acid jatkaa hyvällä draivilla, lähestyen etäisine ihmisäänineen shamanismia mutta pitäen kiinni rytmilaukastaan, josta ei karata edes fonilla tai kuulailla kosketinpurskahduksilla. Hyvin ylläpidetty svengi onkin ehkä se kaikkein paras asia jossa yhtye sukeltaa takavuosikymmenien rikkaalle perinnölle. Raukeudestaan huolimatta levy rokkaa parhaimmillaan kuin se kuuluisa hirvi, mikä yhdistettynä pehmeyteen, pienuuteen ja rauhan tunteeseen tekee Haukkojen kakkosalbumista jotain poikkeavaa.