Blackfield: IV

Kscope

Aviv Geffenin ja Steve Wilsonin muodostama Blackfield on neljännellä pitkäsoitollaan muuttunut entistä enemmän Geffenin ikiomaksi sooloprojektiksi. Tällä erää Wilson on mukana vain tuottajan, kitaristin sekä satunnaisen vokalistin roolissa, joten puheet varsinaisesta bändistä alkavat olla näissä kohdin jo turhia.

Blackfield tutki melankolian suloisen karheita syvyyksiä kahdella ensimmäisellä albumillaan ja melodioillaan kyynelkanavia aktivoinut duo loi tuolloin suurista tunteista upeita kappaleita kuin tyhjää vain. Vajaan kahden ja puolen vuoden takainen Welcome to my DNA lähti rikkomaan rohkeasti toimivaa kaavaa, mutta Geffenin hartiat eivät pystyneet kantamaan tuolloin bändin mittavan perinnön painolastia. Tältä pohjalta en juuri odottanut mitään mullistavaa ja kuinka ollakaan: Blackfield pääsi yllättämään positiivisesti.

Kiekon yksitoista kappaletta eivät ole kaikki mitään helmiä ja Geffenin tapa lainailla muilta nyppii edelleen, mutta kokonaisuus pysyy nyt huomattavasti paremmin kasassa. Anathemasta tutun Vincent Cavanaghin upeasti laulama XRay huokuu sellaista rauhaa ja sisäistä voimaa, että aika ympärillä menettää merkityksensä. Vierailevan vokalistin esitettäväksi on annettu myös hittitautia poteva Firefly, jonka saa luikauttaa puolestaan Sueden Brett Anderson. Biisi palaset eivät ole hajalleen levitettyinä mitenkään ihmeellisiä, mutta juuri oikealla kaavalla niistä kehkeytyy lopulta melkoinen siivu. Kuuluisien laulajien käyttö antaa Geffenille tämän kaipaamaa tukea, mutta samalla se vie helposti huomiota pois itse biiseistä, jotka Geffen – tai Wilson – olisivat aivan hyvin voineet laulaa itsekin.

Kuten todettua Geffen on kuunnellut rockin historiansa ja omaksunut sieltä yhtä jos toistakin. Tätä lainailuksikin kutsuttavaa touhua on toki tehty rockin parissa läpi historian, mutta Blackfieldin neljännellä heilutaan parissa kohdin jo siellä hyväksyttävän ja tuomittavan epäselvällä rajalla. Springtime on melko suoraa Pink Floydia, ELOn sekä George Harrisonin perintöä hyödyntävä Kissed By the Devil lähentelee myös jo siinä määrin alkuperäisiä teoksia, että moisesta on toruen heiluteltava sormea.