The Dead Stones: Birth of an Ocean

Laama

The Dead Stones –trion jäsenet ovat tuttuja mm. Heimovallan, The Death of Gagarinin ja Grand Revoltin riveistä, joten ei liene mikään yllätys, että yhtyeen debyytti ei kärsi turhista lastenvaivoista. Kolmikon rouhean lämminsävyinen ja tavallista mittavampiin kappalepituuksiin taipuvainen soitto kulkeekin eteenpäin rennosti ja helpon oloisesti.

The Dead Stonesin progehtava rock on juuriltaan vahvasti anglo-amerikkalaista, mutta siinä on kuultavissa myös vahvaa pohjoisten alueiden sielun melankoliaa. Vokalisti/kitaristi Beck Issabeigloon kuulas ääni yhdessä basisti Pekka Kasarin taustalaulujen kanssa päällystävät melodioihin perustuvat kappaleet tunnelmalla, jota on erittäin vaikea kuvata. Yhteistyön samanaikaisessa kontrastissa ja saumattomuudessa onkin sellaista Michael Stipe & Mike Mills -henkeä, jota on vaikea saavuttaa vahingossa. Biiseissä on kiistatonta raskautta ja roisketta, mutta silti kokonaisuus huokuu aurinkoisten ja kesäisten lauantaipäivien lämpöä, tiedättehän, sellaisten päivien jolloin mitä tahansa hyvää voi tapahtua.

Albumi pääsee heti kättelyssä mainioon vauhtiin, mutta alkupuoliskon upeimmaksi saavutukseksi nousee vasta lähes kahdeksanminuuttiseksi kasvava Tell Me (Mutual Abuse), jonka lohduttavan virran äärellä viihtyisi pitempääkin. Maittavimpien palasten mukaan kuuluu myös Neil Youngin villin kitaranpörinän ja The Beatlesin viimeisten vuosien soundin ja sovitustaituruuden hauskasti yhdistävä Stoner.

The Dead Stonesin debyyttipitkäsoitto on positiivisella tavalla kypsän ja aikuisen ryhmän tuotos, joka saa rockin kuulostamaan raikkaalta, helpolta ja kuolemattomalta. Se varioi palasiaan riittävästi ollakseen mielenkiintoinen, mutta osaa myös samalla pitää linjansa ja luoda näin ehyen kokonaisuuden. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta ainakin tällä suunnalla sitä odotetaan mielenkiinnolla.