Julkaistu: 22.08.2013
Arvostelija: Mika Roth
Inverse
Helsinkiläinen The Lidocaine julkaisi toisen albuminsa saatteen mukaan jo helmikuussa, mutta syystä tai toisesta kiekko päätyi vasta nyt käsiini. Tuntemattomia ovat siis olleet rockin tiet, mutta kun kyseessä on näin energinen ja räiskyvä paketti eivät pienet viivytykset tunnu missään.
Loppuvuodesta 2009 julkaistu debyyttialbumi sai kiitosta mm. Desibelin Jarmo Panulalta, eikä kehitys ole kulkenut ainakaan takaperoisesti tultaessa toisen pitkäsoiton kohdalle. Triosta kvartetiksi kasvanut ryhmä on rykäissyt uudelle tuotokselleen kaksitoista tasaisen vahvaa rock’n’roll raitaa, joilla paahto on pääosin suorasukaista ja raskasta, mutta joissa on myös sitä aina tarpeellista vetoa sekä groovea. The Lidocainen vahvin puoli onkin juuri tuo rullaavuus, joka saa paikoin melko mutkikkaiksikin äityvät biisit viuhumaan vauhdilla eteenpäin. On toki tärkeää mitä tehdään, mutta ehkä vielä tärkeämpää tässä tapauksessa on kuitenkin se miten kaikki tehdään.
Tyylillisesti yhtyettä on vaikea sijoittaa rockin historian aikakartalle, mutta selkeitä vaikutteita on saatu ainakin 70-luvun uhmakkaasta räväkkyydestä ja 90-luvun dekadentista rähjäisyydestä. Pistetään sekaan vielä pieni ripaus modernien aikojen epätoivoa ja The Lidocainen resepti alkaa hahmottua. Jokin tässä kaikessa tuo mieleen niin Faith no Moren kuin The Dead Milkmeninkin, vaikka suoria yhtymäkohtia on vaikea osoittaa. Ehkä se on se groove ja raskaiden aiheiden poikkeuksellisen värikäs käsittely, tai se pieni mielipuolisuuden siemen joka kasvaa muutaman raidan reunuksilla. Kuten yhtye totesi jo haastattelussaan: elämän alakuloistakin voi laulaa duurissa.
The Lidocaine ei tehtaile suuria hittejä, mutta albumin koukut kyllä toimivat, näin jo muutaman soittokerran jälkeen biisi jos toinenkin on käynyt kuin huomaamatta tutuksi. Eliksiiri siirtyy siis verenkiertoon hiukan pidemmällä aikavälillä, mikä enteilee sitä että biisimateriaali tulee kestämään myös ajan hammasta. Mitä jäin kaipaamaan on pieni lisäterä, koska yhtye tuntuu aavistuksenomaisesti pidättelevän ja näillä eväillä saattaisi syntyä jotain todella värisyttävää.
Helsinkiläinen nelikko, joka soittaa menevää rockia röyhkeällä groovella. Debyyttialbumi Voices and Noises of KILING KOLING julkaistiin syksyllä 2009 ja se sai jatkoa vuoden 2013 alussa, kun On the Road to MIERO näki päivänvalon.
Linkki:
thelidocaine.com
(Päivitetty 22.8.2013)