Verenpisara: Happosadetta

Terrier

Verenpisaran toinen albumi valmistui jo keväällä, mutta sen julkaisua siirrettiin kun 60% yhtyeestä työllistävä Amorphiskin julkaisi pitkästä aikaa uutta materiaalia. Verenpisara on myös antanut ymmärtää, että levy-yhtiön painokas keskittyminen HIMin Love Metalin promotointiin kallisti vaakakuppia myöhäisemmän julkaisuajankohdan puolelle. Tavallaan aikataulupäällekkäisyyksien lomassa luoviminen kertoo siitä kuinka tärkeä rooli aivan perusasioista lähtevällä taktikoinnilla on nykyhetken musiikkitulvassa mikäli mielii huomiota saavuttaa. Levyn ollessa viimein käsillä sopii se ainakin minun mielestäni luontevammin loppukesän kaihoisaan tunnelmaan eli siinä mielessä em. episodista ei Verenpisaralle koitunut sen suurempaa haittaa.

Aivan ensi tuntumalta Verenpisara olisi houkutus kuitata yhtyeenä, jonka oma persoonallisuus hukkuu kiusallisen lähellä CMX:ää kulkevien vaikutteiden joukkoon. Raskaita kitaroita, lakonista laulua ja mystissävytteisiä sanoituksia myöten yhtyeissä onkin paljon samaa, mutta syvemmässä tarkastelussa Verenpisara paljastuu pettävää ensivaikutelmaa tenhoavammaksi yhtyeeksi. Verenpisaran aihepiiri on kiteytyneempi sydänveriteeman ympärille ja sen ilmaisussa on korventavampaa lohduttomuutta ilman CMX:n myöhempien aikojen ajoittain päälleliimattuakin kujeellisuutta. Rami Raskin laulussa on jopa hieman häiritsevässä määrin tiettyä suomirock-väritystä ja välillä hän kuulostaa melkein Pauli Hanhiniemeltä, mutta toisaalta toteavaan lauluun tuntuun kätkeytyvän suorastaan pakahduttava määrä tunteen paloa. Laulu soi luontevasti siihen nähden, että pääpiirteittäin Raskin ääni kuulostaa siltä kuin sen päällä olisi tuhannen kilon painoinen kallionjärkäle.

Verenpisaran musiikki on raskasta ja paikoin masentavaakin kuunneltavaa. Mielenkiintoiseksi yhtyeen profiilin tekee kuitenkin se, että sen musiikissa ei ole miltei lainkaan Suomalaisessa musiikissa yleistä angstia. Ahdistuksessa piehtaroinnin puuttuminen vallankin vielä tällaisessa musiikissa on erittäin kiintoisa yhtälö ja jo sinällään virkistävä poikkeus musiikkikentällämme, jos nyt tässä yhteydessä voi moista ilmausta käyttää. Tunnelman luominen kuuluu Verenpisaran eittämättömiin vahvuuksiin ja yhtye tuntuu saavan suhteellisen yksinkertaisista kappalerakenteista paljon enemmän irti kuin voisi olettaa. Tavallaan yhtye siis todentaa sitä mikä musiikissa on parasta; sellaista selittämätöntä magiaa jota ei voi eikä saa pilata puhkianalysoinnilla vaan joka täytyy kokea.

Happosadetta on kauttaaltaan vahva ja tasapainoinen levy. Itse en niin piittaa mukaan otetuista iskelmävaikutteista, mutta onneksi Verenpisara pitää niillä flirttailun minimissä. Paljon paremmin toimii pyrkimys laajentaa musiikkia akustisempaankin suuntaan ja pari riisutumpaa kappaletta tuovat levylle lisää vivahteita. Levyn huippuhetket sijoittuvat alkuun, loppuun...ja keskivaiheille. Henkilökohtaisiksi suosikeiksi ovat tiiviissä kuuntelussa kohonneet levyn avauskaksikko Arvetkin kauneuspilkuiksi ja hiipivän tunnelmallinen Yön karnevaalit. Ja muuten: en ole kuullut Verenpisaran debyyttiä vielä lainkaan ja suhtauduin Happosateeseenkin skeptisesti. Häpeän laiminlyöntiäni syvästi ja korjaan sen ensi tilassa.