Johannes Faustus: Johannes Faustus

Zum Teufel

Joskus vastaan tulee yhtyeitä ja levyjä joista ei tahdo niin millään saada otetta. Tiedättehän, sellaisia tapauksia joiden äärellä tekisi mieli nostaa aluksi vain kädet pystyyn, mutta et kuitenkaan lopulta tee niin, koska mysteeri on liian kiehtova jotta sen voisi jättää rauhaan. Tämä arvio kertoo bändistä joka sai minut hämilleni ja albumista, jonka syvimmät solmut vain mutkistuivat kuuntelukertojen myötä, kunnes ymmärsin että ne ikuisesti avautumattomat solmut olivat tavallaan koko jutun juoni. Kiekkoon kannattaakin suhtautua vähän samassa hengessä, kuin Kissanaisen biisin kohteeseen: ”kun mä iskin silmäni suhun, kavahdin mikähän tuo on / mut se meni hetkessä ohi, siinä seisoi rotunainen / jonka kohdalla ei tuu kysyneeks lukeeks toi Dostojevskii vai Aku Ankkaa, koska se on ihan sama”

Usvasta ja peileistä huolimatta myös Johannes Faustuksen linnan peruskivi on puhdasta rockia. Kaikki pursuaa tuon lähteen loputtomasta voimasta ja muuntautumiskyvystä, johon yhtye on vain löytänyt poikkeuksellisen kulman. Tällä kertaa värikkäät ja monimuotoiset murikat vyöryvät alas mäkeä sangen progressiivisessa tahdissa.”Pitkän linjan amatöörimuusikoista” koostuva ryhmä on kokoontunut Hemmo Laihon ympärille, jonka kynästä biisit ovat syntyneet, ja ilmaisussa voi tuntea 70-luvun vapauttavien tuulten puhalluksen raikkaalla tavalla.

Avauksena kuultava Ranta on kuin päivettynyt polaroid-kuva 70-luvun suomalaisesta iskelmästä siinä samassa hengessä, joka on saanut Shotgun Clubista viime aikoina niskalenkin. Edellä mainittu Kissanainen voisi olla Kari Peitsamon muusa, kun taas charmantilla tavalla hirmuinen Siniparta siirtyy lo-fi tanssilattialle lausutun tarinan pyöriessä pienen kuvion ympärillä. Retro on rock ja tämä rock on erittäin retro.

Johannes Faustuksessa on enemmän niitä pieniä puolia kuin portaita Hammer-elokuvien linnoissa ja tämä kannattaa muistaa, kun Kuiskaajat ryhtyvät kertomaan myyttisiä tarinoitaan. Orfeus ja oopperan kummitus saadaankin suljettua samaan tarinaan nauravien Haadeksen koirien kanssa, akustisen kitaran ja kiireettömän poljennon luodessa puolittain hypnoottisen tunnelman. Näiden kappaleiden äärellä huomaan ihmetteleväni ja ihailevani yhtä aikaa, mikä on harvinainen mutta sitäkin nautittavampi kokemus. Omanlaisensa suurteos on yksitoista ja puoliminuuttinen nimibiisi Johannes Faustus, jonka usvaisessa progeilussa kuulen niin Jethro Tullin kuin Absoluuttisen Nollapisteenkin vaikutuksen, eikä viime aikoina kovasti seestynyt Opeth taida sekään olla Laiholle aivan tuntematon nimi. Jälleen kerran monet tutulta vaikuttavat palaset saadaan kuitenkin sekoitettua ja jalostettua omanlaisekseen soundiksi ja tässähän se magiikan sydän juuri piilee.

Mitä tämä kaikki sitten lopulta on? En osaa ratkaista täysin tätä palapeliä, joka kertoo miehestä ja naisesta ja jota on väännetty ja kierretty yli normaaliuden jenkojen. Lopputulos on kuitenkin niin uniikki, helpon kuuloinen ja lumoava, että Johannes Faustukselle on annettava korkeimmat suositukset. Kyseessä on kolmiosaisen äänituotannon ensimmäinen osa ja odotukset niitä seuraavia palasia kohtaan ovat ainakin tällä suunnalla erittäin korkeat.