Apples of Idun: Silence of the Loud

Secret Entertainment

Apples of Idun jatkaa albumeidensa julkaisua tasaisella olympiadi-tahdilla, eli uusi kiekko ilmestyy joka neljäs vuosi. Kolmannella kierroksella pitkäsoiton hionta julkaisukuntoon on ottanut studiossa jälleen vuoden päivät aikaa, joten työn jälki on totutun korkealaatuista.

Kahdeksan vuotta sitten pyöräytetty debyytti Widow esitteli yhtyeen, joka oli ihastunut mannereurooppalaiseen industrial-synkistelyyn. Neljä vuotta myöhemmin päivänvalon nähnyt Disaster Art siirsi aiemmin keskiössä olleet EBM-nakutukset taustalle ja vokalisti Eetu Moision sooloprojektista oikeaksi bändiksi kasvanut ryhmä flirttaili huomattavasti perinteisemmän ja tarttuvamman elektronisen rockin kanssa. Yhtye selviytyi muodonmuutoksestaan pääosin ongelmitta, vaikka kokonaisuus vaikutti lopulta aavistuksen verran hajanaiselta.

Historia on historiaa, joten eiköhän siirrytä jo tähän päivään. Silence of the Loud –kiekolla muotonsa löytänyt ja soundilliset palapelin palaset paikoilleen loksauttava ryhmä on ottanut oppia menneistä ja tuore albumi yhdistää aiempien pitkäsoittojen palasia ja tunnelmia sijoittuen tavallaan edeltäjiensä väliin. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään valitut palat –viritelmä, sillä pienistä ongelmistaan huolimatta kuopus on selkeä ja iso askel eteenpäin.

Kolmas albumi kolisee, särisee ja suhisee kuin mestari Numanin uuden vuosituhannen tuotokset konsanaan, mutta kappaleiden ytimistä löytyvät yhä ne perinteisen rockin kaavat ja ratkaisut. Tarvittaessa basso pörisee ja kitara vinkuu reilusti koskettimien ja koneosaston yläpuolella, mutta vastaavasti kiipparille osataan antaa tilaa kun sitä tarvitaan. Rytmiryhmän osaksi on tässä samassa hengessä osunut paljon ja rytmillisesti meno lähentelee paikoin jo terävimmässä live-vedossa olevaa Skinny Puppya, mikä on todella paljon sanottu. Yllättäen lapsipuolen asemaan on jäänyt Moision laulu, joka tahtoo toistuvasti saada tuhdista äänimaisemasta turhan paksut karmit ympärilleen.

Itse biisit ovat yhä tekijänsä näköisiä ja kuuloisia, mutta päivitetty ja virtaviivaisempi soundipaletti tekee kokonaisuudesta yhtenäisemmän, jos ne korkeimmat huiput jäävätkin samalla puuttumaan. Esimerkiksi rauhallisuudellaan yllättävä Another Place Another Time kaipaa rohkeampaa alleviivausta ja jo nimellään haastava Peephole People olisi saanut puristaa kauluksia kovemmallakin otteella. Menneistä EBM-ajoista kolkolla kuorellaan ja tarttuvalla tanssibiitillään muistuttava Superior on kuin postikortti, jonka löydät jostain kaapin lokerosta vuosia sen jälkeen kun se on lähetetty. Muistojen hetki on lämmin, vaikka nostalgia onkin yleensä vihollinen musiikin saralla.

Silence of the Loud albumilla Apples of Idun valloittaa kuin huomaamatta uusia alueita, joiden todellinen merkitys paljastunee vasta seuraavalla levyllä. Kiekon kutsuminen välityöksi olisi liian kärjistettyä, sillä lopputulos on kauttaaltaan mainio. Uskallan kuitenkin väittää, että näillä eväillä voi seuraavaksi syntyä jotain todella merkityksellistä, jotain joka olisi saattanut tulla toteen jo nyt.