Johannes Laitila: Trains

Siko

Toivoin helsinkiläisen laulaja-lauluntekijä Johannes Laitilan kakkoslevyn Heartsin arviossa jotain erityistä, jolla Laitilan biisit jäisivät päähän pyörimään. Kun debyytti Feathersin paljaasta ja pelkistetystä, lämminhenkisestä folkpopista lavennettiin Heartsilla indien ja jopa powerpopin suuntaan, tuntuu Laitila nyt keskittyneen pääasiassa heleän akustiseen vaihtoehtopoppiin, josta pääasiassa kotona tehdyt nauhoitukset luovat pienesti kaunista ja konstailematonta. Miksaamisesta vastannut Jani "Jann Wilde" Tuovinen ja masteroinnista vastannut Jarno Alho ovat tehneet myös hyvää työtä. Trainsin kappaleista löytyy entistä vahvemmin semmoista keskittynyttä ja ytimekästä koukkua, joka ei kuitenkaan haasta leppoisuutta. Laitilan lämmin ääni on edelleen lähes harmittoman miellyttävä, mutta biisikynään on saatu hiottua aiempaakin enemmän imua.

Hiljaisesta näppäilystään huolimatta mukavan reippaasti liikkuva avausraita Six Weeks haaveilee pirteästi, humisevat väliosat toimivat hienosti. Perkussioina käytetyt tamburiini, pahvilaatikko ja voiveitset(!) pitävät sovituksen onnistuneen maanläheisenä. Laitilan laulun leppoisuus ei sinänsä kaipaa isojen sovituksien haastetta, mutta silti pelkistetysti sähkökitaralla räimivä loppunoste tuo kappaleeseen vastapainoksi ärhäkkyyttä. Drunken Escapist on heti alusta asti jo enemmän hereillä, muttei suotta hötkyile iloisessa nuotiokitarapotkussaan. Leppoisa huohottavuus kohtaa sointuvaihtojen vingahdukset toimivasti. Hölkästään huolimatta biisi pysyy mukavan pienenä. Saa niskan liikkumaan.

Näitäkin tarttuvampi on haaveellisen hymyn ja leppoisan kitarapyörteen mainiosti yhdistävä My Head Is An Envelope, joka ainakin tässä vaiheessa nousee levyltä jopa pieneksi hitiksi. Seesteisempi You´re Living On The Same Street hiljentyy, mutta onnistuu pitämään kiinni Laitilalle ominaisesta optimismista ja eteenpäin pyrkivyydestä. In Between Stations näppäilee haikeammin, toimivan töksähtelevästi. Kertosäkeen nosto nostaa peukun. Veikeässä Helsinki 53:ssa on kaihon ohella mukavan riehakas, jopa juomalauluhenkinen ote, jota Laitila ei kuitenkaan päästä valloilleen vaan antaa hehkua pinnan alla. Pelkistyminen korostuu entisestään World Painted Whiten shokissa, kun toinen lähtee. Käsittelytapa on teemaan sopivan eetterinen, pehmeässä pumpulissa. Päätösraita The Disaster on näppäilystään huolimatta jälleen energisempi ja dynaamisempi, eteenpäin pyrkivämpi. Biisin kasvatuksessa on hienosti "isoutta" ilman mahtipontta tai jäykkyyttä. Mainio lopetus hyvälle levylle - Laitila on astunut jälleen askeleen pidemmälle.