Johannes Laitila: Trains

Siko

Toivoin helsinkil�isen laulaja-lauluntekij� Johannes Laitilan kakkoslevyn Heartsin arviossa jotain erityist�, jolla Laitilan biisit j�isiv�t p��h�n py�rim��n. Kun debyytti Feathersin paljaasta ja pelkistetyst�, l�mminhenkisest� folkpopista lavennettiin Heartsilla indien ja jopa powerpopin suuntaan, tuntuu Laitila nyt keskittyneen p��asiassa hele�n akustiseen vaihtoehtopoppiin, josta p��asiassa kotona tehdyt nauhoitukset luovat pienesti kaunista ja konstailematonta. Miksaamisesta vastannut Jani "Jann Wilde" Tuovinen ja masteroinnista vastannut Jarno Alho ovat tehneet my�s hyv�� ty�t�. Trainsin kappaleista l�ytyy entist� vahvemmin semmoista keskittynytt� ja ytimek�st� koukkua, joka ei kuitenkaan haasta leppoisuutta. Laitilan l�mmin ��ni on edelleen l�hes harmittoman miellytt�v�, mutta biisikyn��n on saatu hiottua aiempaakin enemm�n imua.

Hiljaisesta n�pp�ilyst��n huolimatta mukavan reippaasti liikkuva avausraita Six Weeks haaveilee pirte�sti, humisevat v�liosat toimivat hienosti. Perkussioina k�ytetyt tamburiini, pahvilaatikko ja voiveitset(!) pit�v�t sovituksen onnistuneen maanl�heisen�. Laitilan laulun leppoisuus ei sin�ns� kaipaa isojen sovituksien haastetta, mutta silti pelkistetysti s�hk�kitaralla r�imiv� loppunoste tuo kappaleeseen vastapainoksi �rh�kkyytt�. Drunken Escapist on heti alusta asti jo enemm�n hereill�, muttei suotta h�tkyile iloisessa nuotiokitarapotkussaan. Leppoisa huohottavuus kohtaa sointuvaihtojen vingahdukset toimivasti. H�lk�st��n huolimatta biisi pysyy mukavan pienen�. Saa niskan liikkumaan.

N�it�kin tarttuvampi on haaveellisen hymyn ja leppoisan kitarapy�rteen mainiosti yhdist�v� My Head Is An Envelope, joka ainakin t�ss� vaiheessa nousee levylt� jopa pieneksi hitiksi. Seesteisempi You�re Living On The Same Street hiljentyy, mutta onnistuu pit�m��n kiinni Laitilalle ominaisesta optimismista ja eteenp�in pyrkivyydest�. In Between Stations n�pp�ilee haikeammin, toimivan t�ks�htelev�sti. Kertos�keen nosto nostaa peukun. Veike�ss� Helsinki 53:ssa on kaihon ohella mukavan riehakas, jopa juomalauluhenkinen ote, jota Laitila ei kuitenkaan p��st� valloilleen vaan antaa hehkua pinnan alla. Pelkistyminen korostuu entisest��n World Painted Whiten shokissa, kun toinen l�htee. K�sittelytapa on teemaan sopivan eetterinen, pehme�ss� pumpulissa. P��t�sraita The Disaster on n�pp�ilyst��n huolimatta j�lleen energisempi ja dynaamisempi, eteenp�in pyrkiv�mpi. Biisin kasvatuksessa on hienosti "isoutta" ilman mahtipontta tai j�ykkyytt�. Mainio lopetus hyv�lle levylle - Laitila on astunut j�lleen askeleen pidemm�lle.