The Rides: Can’t Get Enough

Mascot/Provogue/Warner Music Finland

Sukupolvirajat rikkovan, The Rides -ristimänimen saaneen supertrion jäsenet ovat alansa todellisia konkareita. Stephen Stills tuskin esittelyjä kaipaa, mutta mainittakoon kuitenkin nimet Crosby, Stills & Nash sekä Neil Youngilla täydennetty Crosby, Stills, Nash & Young, unohtamatta Stillsin ja Youngin yhteisyhtye Buffalo Springfieldiä. Kosketinsoittaja Barry Goldberg taas tunnettaneen parhaiten menneisyydestään The Electric Flag -yhtyeessä – kokoonpanossa, jossa kannutteli muiden muassa Jimi Hendrixin Band of Gypsys -triossakin vaikuttanut Buddy Miles. The Ridesin nuorempaa polvea taas edustaa suurta arvostusta nauttiva blues-velho Kenny Wayne Sheperd.

Tähän samaiseen bluesin betonoituun kivijalkaan nojaa tukevasti – ja paikoin aika tanakasti rokatenkin – Can’t Get Enough. Kymmenen biisin joukkoon on ripoteltu tasaisesti niin trion omia sävellyksiä kuin lainaviisujakin. Cover-versioinnin kohteiksi on valikoitunut blues-kaanonin airuita Muddy Watersista Elmore Jamesiin ja toisaalta rouheita rock-konkareita Neil Youngista Iggy and The Stoogesiin.

Rouheus onkin termi, joka The Ridesin tekemisen eetosta Can’t Get Enoughilla parhaiten ilmentää. Raspia kurkussa ja räkäistä kitarointia ei säästellä, mutta silti soundimaailmaa ei viedä tietoisesti kohti itsetarkoituksellista ylitunkkaisuutta. Balanssi uuden äänitystekniikan ja orgaanisen, antautuvan tulkinnan välillä onkin varsin onnistunut – toki piirre, jota tämän tason tekijöiltä odottaa ikään kuin kaupantekijäisiksi. Paikoin onkin mahdotonta välttyä lievältä tylsistymiseltä, vaikka meininki studiossa on taatusti ollut hyvä. Stills itse hehkuttaakin Can’t Get Enoughin tekemisen olleen yksi hänen levytysuransa parhaita kokemuksia. Noh, aikamoisia ylisanoja; ei tämä nyt niin ainutlaatuiselta kuulosta. Aidosti mukava tekemisen fiilis albumilta kuitenkin välittyy.

Sitten muutama sananen lainavaatteista. Suurta ihmetystä kun ainakin kirjoittajan kohdalla herätti se, miksi ihmeessä Neil Youngilta on valittu miehen kuluneimpaan hittikavalkadiin kuuluva Rockin’ In The Free World? Stills kumppaneineen, jos ketkä ovat tietysti maailman itseoikeutetuimpia vertaistulkitsijoita, mutta ainakin sovituksen olisi pitänyt olla melkoisesti radikaalimpi, jaksaakseen jotenkin ihan oikeasti kiinnostaa. Sen sijaan tulkinta Iggyn ja Stoogesien Search and Destroysta toimii kyllä varsin hienosti.

Yhtyeläisten oman käsialan lopputuloksista voi erikseen nostaa esiin avausraita Missisippi Road Housen rapeasti rullaavan blues-tulkinnan. Toinen mainitsemisen arvoinen kuriositeetti lienee Stillsin 60-luvun lopulla Buffalo Springfieldille akustiseksi säveltämä World Game. Kappale, jota ei koskaan lopulta levytetty, mutta kaivettiin The Rides -sessioita varten naftoista ja päätyi nyt Can’t Get Enoughille sähköistetyksi sovitukseksi rekonstruoituna.

Olen sanonut tämän aikaisemminkin ja sanon sen taas: superkokoonpanot ovat hankalia tapauksia. Useimmiten tietää saavansa tietyn määrän takuuvarmaa laatua, mutta harvemmin sisällölliset seikat pääsevät artistiensa alkuperäiskokoonpanojen parhaiden hetkien tasolle. Vähän näin on The Ridesinkin laita, vaikkei trio onneksi tässä suhteessa ole yhteenliittymävalikoiman heikoimmasta päästä. Mielenkiintoista olisikin kuulla, mitä Can’t Get Enoughista mahtaisi tuumia esimerkiksi bluesministeri Esa Kuloniemi?