Jex Thoth: Blood Moon Rise

I Hate

Jex Thothin itsensä mukaan nimetyn debyyttipitkäsoiton ilmestymisestä on kulunut kokonaiset viisi vuotta, mutta vuodet eivät juuri tunnu näin juurevassa ja perinteille rakentuvassa doom/stonerissa sillä hyväksi havaittu muoto se vain on ja pysyy. Livetilanteessa nähtävästi hyvinkin sähköinen yhtye on pistänyt studiossa jälleen suitsukkeet palamaan ja Blood Moon Rise onkin albumi, jota kuvaavat osuvimmin sanat ’tunnelmallinen’ ja ’balladiystävällinen’.

Monista alan bändeistä poiketen Jex Thothin keulakuva ja vokalisti on nainen, eikä tässä vielä kaikki: vokaalit esitetään melodisen puhtaasti ja herkästi, mikä antaa musiikkiin aivan omanlaisensa vivahteen. Lisää pesäeroa genren sydänmaihin tehdään biisirakenteilla ja äänimaisemilla joista nousee useasti mieleen ennemminkin Pink Floyd kuin Black Sabbath. Pahoittelen syvästi mikäli olen tähän mennessä onnistunut karkottamaan kaikki doom/stoner –fanit päivittelylläni. Lieneekin aika todeta, että kaikista näistä sanoista huolimatta Jex Thoth on silti ensisijaisesti Sabbathin jalanjäljissä kulkeva orkesteri, joka on vain valinnut hiukan poikkeuksellisen tavan ilmaista itseään.

Ikävä kyllä itse kappalemateriaali ei olekaan sitten aivan yhtä ainutlaatuista ja albumi kuluu harmillisen nopeasti tehosoitossa. Ryhmä osaa kyllä asiansa, mutta pelkkä muotojen autenttisuus ei auta, jos niitä koukkuja ja tarttumapintoja ei vain löydy. Näin pitkäsoitto osoittautuu lupaavan alun jälkeen pienoiseksi pettymykseksi, vaikka se yhä peseekin genren keskikastin lukemattomat viritelmät lähes suvereenisti. Mihin kaikkeen ryhmä olisikaan pystynyt rahdun rohkeammalla asenteella? Sitä emme saa tietää, emme ainakaan ennen kuin Thothin johtama joukko pääsee taas estradeille ottamaan albumin siivuista todelliset tehot irti.