Julkaistu: 01.09.2003
Arvostelija: Janne Kuusinen
Poptori Oy
Lapinlahden lintujen kahdennentoista albumin julkaisukanava on mielenkiintoinen ja ainakin omasta mielestäni jotenkin kiehtovalla tavalla rock, nimittäin uusversiohalpalevyillään mielipiteet kahtia jakava Poptori. Että eipä tarvitse tässä tapauksessa levyn hinnasta marmattaa! Tämä irtosi kymmenellä eurolla: eipä ihme, että myi heti kättelyssä kultaa.
Tyypillinen uuden Lappari-levyn arvosteluhan menee näin: ”Juuei tämä porukka ole enää pitkään aikaan ollut vedossa, kun Markku Toikka, Tapio Liinoja ja Mikko Kivinenkin ovat poissa, ja vieneet alkuaikojen luovan hulluuden mukanaan plaa plaa plaa”.
Päätin, ettei tästä levystä piruvie kirjoiteta nyt näin, sitä se ei nimittäin ansaitse. Ei ole synti se, että on oltu kauan koossa. Jos ei (enää) kiinnosta, niin ei ole pakko kuunnella näitä levyjä ja käydä keikoilla pudistelemassa päätä yleisön joukossa.
Korkeintaan Lapparit ovat tällä hetkellä oman soundinsa vanki. Ennen piisit olivat kieltämättä tyyleiltään vaihtelevampia, nykyään on touhu kovin särökitaravoittoista. Vastaavasti ryhmä on musiikillisesti huomattavasti timmimpi kuin silloin joskus 80-luvun puolella. Mutta olennainen juttu tässä on se, että Timo Erängön ja Heikki ”Hiski” Salomaan asioista niiden oikeilla nimillä kertovat sanoitukset ovat edelleen parhaimmillaan hyvin teräviä, ja sävellyksen suurimpaan osaan piiseistä hoitava Pekka Hedkrok tekee tasaisen näppärää, yleisöönmenevää rallia. Mukana on pari piisiä, jotka olisi ehkä kannattanut jättää sinne ”Hyvä piisin nimi” – ideatasolle, mutta sitä vastoin Linnut saavat olla hyvin ylpeitä esim. kappaleista Rikkaiden lapset on rumia, Raja se on raittiudellakin ja Suomi takaisin.
En suostu yhtymään nyrpistelijäkuoroon, joka toitottaa yhtyeen taantumista jokaisessa mahdollisessa välissä. Syyttävää sormea osoittaisin enemmän tv-puolelle: jostain syystä Lapinlahden linnut eivät enää saa tehdä tv-sarjoja, joiden myötä olisi tältäkin levyltä irronnut ihan yhtä hyviä Lapparihittejä kuin ennenkin.
Ja vaikka olisinkin väärässä, niin kumoamaan ei kuitenkaan pysty sitä tosiasiaa, että Lapinlahden lintujen kaltaisia modernin, mutta silti ihmisläheisen kansanperinteen jatkajia tarvitaan tässä maassa, jonka radioaalloille pääsee enää levy-yhtiöiden lobbaama soittolistapaska ja ruutuihin kliinit kaksikymppiset, ketäänärsyttämättömät wannabet. Yhtyeen olemassaolo on tärkeä myös kikkelin omistavalle kansanosalle, sillä aina kun ne toiset tulevat suositelleeksi virginiawoolfeja ja lenitaairistoja, niin vastineeksi voi määrätä kunnon annoksen Lapinlahden lintujen olutfilosofiaa, joka varmasti auttaa ymmärtämään miehiä paremmin. Onhan Linnuilla myös ne sovinistiset ja perverssit hetkensä, mutta koko paketin sisimmästä löytyy kuitenkin se sisäinen herkkyys, jota naiset eivät voi vastustaa…eiväthän?
Lapinlahden lintujen kaltaisten yhtyeiden olemassaolo pitäisi säätää lakiteitse pakolliseksi ennen kuin ihmisten aivot peseytyvät typerillä iskelmälyriikoilla ja salatuilla elämillä. 2000-luvulla Lintu-asennetta tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Tällä levyllä kuulemme viimeisen kerran myös ryhmässä alusta saakka mukana olleen, 2003 kesällä aivan yllättäen kuolleen Salomaan ääntä. Mikä julmettu siinä on, kun ensin lähtee ennen aikojaan hän, sitten ennen aikojaan Gösta Sundqvist, ja samaan aikaan ennen aikojaan henkiin jää joku Tony Halme?
Jos on elämän ja kuoleman Jumala(tar?) olemassa, niin ei se voi olla reilu!
