Lokasielu: Luulaakso

Omakustanne

Debyyttialbuminsa julkaissut Lokasielu toteaa levyn saatteessa olevansa musiikillinen sekavuustila, eikä kuvauksessa ole kyllä tippaakaan liioittelua. Luojansa T. Luisteen mukaan Luulaakso on genrekumouksellinen avant-gospel-disco-folk-industrial-iskelmä-proge-purkaus ja kieltämättä jokainen mainittu palanen, sekä muutama muukin, löytyy tästä vähintään neliulotteisesta palapelistä.

Luulaakson yhdeksän raitaa muodostavat alkuun hajanaiselta tuntuvan, mutta kuuntelukertojen myötä yhä tiiviimmin ja tiiviimmin jäsentyvän paketin, joka on syntynyt Luisteen hullun tohtorin musiikkilaboratoriossa suosiollisten tähtien alla. Jalostustyötä on tehty väsymättä ja biisien perintötekijöistä löytyy niin elektronista säksätystä, suistobluesin hengessä soivaa kitaranräminää, kasari- ja ysäri-heviä, härö-folkkia, kuin jopa sielunveljimäistä suomalais-ugrilaista melankoliaa, pienellä slaavilaisella potkulla ryyditettynä, tietysti.

Albumin kestoltaan suurimmat pilarit ovat päälle yhdentoista minuutin kellottava Öljy, miltei kymmenminuuttiseksi kasvava Mustan varjoni näin minä tiellä, sekä yli kahdeksanminuuttinen neofolk tutkielma Uniikki/Surmansiivet. Viimeksi mainitun ensimmäisen puoliskon lyriikoissa Luiste löytää myös jotain suurempaa ja kauniimpaa, joka kosketti ainakin allekirjoittaneen sydäntä poikkeuksellisen voimakkaasti. Koska mitään sen kummempia sääntöjä rakenteille ja kurveille ei ole, saa siivu käydä läpi ensin muutoksen pikaheviksi, josta tiputaan äkkiarvaamatta ratapenkalle tunnelmoimaan huuliharpun kera.

Näiden monoliittien rakenteet kertovat paljon koko levystä ja ne ovat vähintään yhtä joustavia kuin lyhempien sisarustensa. Esimerkiksi ensin mainittu Öljy innostuu kymmenen minuutin kohdilla hiphoppailemaan, jolloin davidgilmourmainen kitaramaalailu jää kerrasta taakse. Tämän tyyppiset temput voisivat olla itsetarkoituksellista outouden alleviivaamista, mutta se ei ole tilanne tällä erää. Tai näin ainakin minä uskon, Luiste kun vaikuttaa musiikillisesta monimutkaisuudestaan huolimatta poikkeuksellisen rehelliseltä ja avoimelta.

Hyvää albumia, puhumattakaan edes kokonaisesta biisistä, ei voi kuitenkaan rakentaa täysin sattumanvaraisista palasista ja näissä kohdin tekijän taidot sekä näkemys nousevat arvoon arvaamattomaan. Kun sama kappale tuo vuorollaan mieleen Skinny Puppyn sivuprojektin Downloadin, Rautakanteleen aikaisen CMX:n ja Angelo Badalamentin, eikä se punainen lanka sittenkään huku, on kasassa jotain todella ainutlaatuista.

Luiste osaa myös käsitellä omaa sekä soitinten ääntä ennakkoluulottomasti ja mukaan viskataan ties minkälaisia efektejä ja aliavaruusääniä, mutta siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri sen takia – kokonaisuus on omalla kierolla tavallaan virtaviivaista. Näin laulu, huuto ja rap, syntikat, raastinrauta ja kitara, kaikki oleellinen ja tarpeellinen, nivoutuvat yhteen. Yhden miehen kummallisen mielen syövereitä heijastava kiekko ei tule myymään kultaa, mutta se kiteyttää jotain omasta ajastaan tavalla joka saa haukkomaan henkeä.