Wolf People: Fain

Jagjaguwar

Brittiyhtye Wolf People osoitti jo komealla debyytillään Steeple (2010) syntyneensä väärälle vuosikymmenelle. Fuzz-psykedeliassa, multaisessa progessa ja brittifolkissa marinoituneet kappaleet kumarsivat niin syvään 1970-luvulle, että paikoin oli vaikea uskoa kyseessä olevan vanhan arkistolöydön sijaan kolmekymppisten miesten esikoisalbumi. Toinen levy Fain on jälleen komea kombinaatio järjettömän imevää soittoa, varhaisheavyriffejä sekä folkmelodioita, mutta ei yllä aivan Steeplen tasolle.

Levyn käynnistävän Empty Vesselsin heleät kitaranäppäilyt nostavat mieleen kotoisen Korppi-kauden Liekin. Sinänsä mielleyhtymä ei ole outo, sillä yhtyeiden juuret ovat samassa paikassa. Kansainvälisten progeklassikoiden lisäksi myös suomalainen musiikki yhdistää bändejä, sillä Wolf Peoplen rumpali Tom Watt on suuri vanhan kotimaisen hämyilyn ystävä. Suomi-yhteydet eivät jää tähän, sillä All Returnsin lauluharmoniat tuovat puolestaan mieleen Von Hertzen Brothersin. Jack Sharpin äänessä on paljon samaa väriä kuin Mikko Von Hertzenillä, joskin Sharp on paljon pidättyvämpi vokalisti.

Wolf Peoplen kiehtovuus piilee laulumelodioiden sijaan tarttuvissa folkmelodisissa riffeissä ja saumattomassa mutta rosoisessa yhteensoitossa. Raskaimmillaan yhtye tavoittaa alkuaikojen Black Sabbathin hypnoottisen grooven. Silti pari mieleenjäävää laulukoukkua ei olisi pahitteeksi. Laulu tuo vain paikoin merkittävää lisäarvoa kappaleisiin, ja juuri tässä Fain jää Steeplestä jälkeen. Heti kun Sharp heittäytyy edes piirun verran enemmän, nousee vaikuttavuustaso huomattavasti. Tästä syystä Thief nousee levyn kohokohdaksi.

Wolf Peoplen yleissoinnissa ei ole lainkaan huomauttamisen varaa. Vielä kun sävellykset yltäisivät koukuttavuudessaan soiton tasolle, olisi kasassa viiden tähden suoritus. Fain jää lopulta pienoiseksi pettymykseksi.