Löytölapset: Homo Ludens

Löytölapset

Teoksessaan “Homo Ludens” (= Leikkivä ihminen) hollantilainen historioitsija Johan Huizinga (1972-1945) pyrkii osoittamaan, että leikin luova vaikutus heijastuu lähes kaikkialla kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä. Teoksellaan “Homo Ludens” (kts. ed.) pk-seudulla vaikuttava harpisti, säveltäjä, pelimusiikintekijätär yms. yms. Salla Hakkola (1979-) osoittaa, että erinomaista, syvältä kouraisevaa musiikkia voi tehdä ilman kitaran läsnäoloa.

Löytölapsiksi nimetyssä ydintriossa soittavat Hakkolan lisäksi Eero Seppä sekä Touko Ruokolainen. Lisäksi levyn kymmenellä raidalla kuullaan kymmenkuntaa vierailevaa instrumenttia sävytarpeitten mukaan. “Studioprojektilta” siis haiskahtaa, mutta Löytölapset myös keikkailee kernaasti. Hakkola harppuineen ja kappaleineen on Löytölapsien primus motor ludens.

Tuloksena on ainutkertaista, yllätyksellistä, oikeasti progressiivista musiikkia, jota joudun vaatimaan ainakin ensikuuntelemaan suljetuin luurein, kunhan sitä ennen vielä teette verivalan siitä, että ainakin yritätte hylätä harpun kusenpolttamat taivas-mielikuvat. Sävellykset toimivat ilman muuta omillaankin, mutta levylle on vielä taiottu henkeäsalpaavaa äänimaisemaa, josta erilliset kiitokset Ilmari Hakkolalle ja Salla Hämäläiselle. Mehän tiedämme sanan “äänimaisema” olevan lähtökohtaisesti kirosana, tarkoittaen alta aikayksikön korniuden puolelle menevää päällekäypää keskialuehöttöä. Mutta nyt ei.

Salla Hakkolan musiikin ytimessä on mitä puhtaimmaksi jalostettu kauneus. Puhtain mahdollinen kauneus on sitä, että muistetaan myös rumuuden vaaniminen nurkan takana, ja naiiviuden uhatessa kutsutaan sitäkin esiin. Kruununa on Hakkolan intiimi, kuulijan kaikkiin mahdollisiin värekarvoihin tatuoituva lauluääni, jossa kuultavaa haurasta, silti hallittua herkkyyttä ja haavoittuvuutta on kuultu viimeksi Helena Siltalalta. Minkäänlaista roolia teeskentelemätön ääni viiltää selkäytimeen saakka. Myös hänen r:äänsä on mahdoton olla rakastumatta. Salla Hakkola tavoittaa juuri sen fiilisvaihteluiden luontevuuden, johon useimmat laulavat näyttelijät eivät yllä. Myös erityisen ansiokkaiden, älykkäiden ja mietittyjen sanoitustensa kautta.

Tunteiden plethoran laidasta laitaan mennään. Huumori, tragiikka ja fantasiaelementit kohtaavat yllätyksellisesti, mielikuvituksellisesti, onnistuneesti. Yksikään raita ei jätä kylmäksi. Vaikka suosikkeja on peräti epäreilua tuoda esiin, esimerkiksi nelosraita Elegia pääsee lähemmäs portugalilaista fadoa kuin kukaan maassamme aiemmin. Vaikka sana "ihana" on ehkä kulutettu loppuun, käytän sen tässä täydestä, heteronormatiivisesta sydämestäni. Tälle tarvittaessa mutkikkaalle, mutta silti diletanttiystävälliselle musiikille ei voi olla kuunaan vihainen. Eikä kolmen minuutin kestoja tullut ikävä.

Tämä veikeä yhden naisen yup ja kuusumun profeetatar toteuttaa upeaa, ihailtavaa kapinaa sähkökitaroiden saundidiktatuuria vastaan. On harpun ja pianon vuoro. Musiikki, jonka hassuttelusta morbiditeettiin ulottuva kauneus saa kyynelet silmiin, ansaitsee heittämällä viisi tähteään. Ei tämä ole napakymppi, tämä on tripla-20 x 3.

Elo lyhyt on, vain päivä sudenkorennon / tiedän, mikä riittää, millä merkitystä on / kun haudan kylmyydessä elämääni muistelen – mä nauraen

Kommenttien keskiarvo:

Qsine kommentoi 06.10.2013:

Pisteet:

Tuore musiikkivideo-traileri heille, jotka vielä rohkenevat epäröidä:

http://www.youtube.com/watch?v=7ADhHbN2DcQ