French Films: White Orchid

GAEA

French Films on kuunnellut esikuvansa tarkasti ja sisäistänyt vaikutteensa melko tyhjentävästi. Vaikka utuisesti helkkyvästä indierockista tulee huomattavasti herkemmin mieleen Joy Divisionin, Jesus & Mary Chainin tai Editorsin kaltainen post-punk, yhtä paljon taustalla voi kuulla myös vaikkapa Ramonesia. Imaginary Future -debyytillä häirinneeseen, hiukan köykäiseen lauluunkin on tottunut – tai sitten tämä puoli on parantunut.

Olen nyt kuunnellut tämän albumin varmaan 40 kertaa. Aamuisin. Päivisin. Illoin. Kuumeessa. Terveenä. Selvin päin. Hiprakassa. Enkä vieläkään varmuudella tiedä miksi se ei ole niin hyvä kuin sen haluaisi olevan – ja onko mielipide sama vaikkapa puolen vuoden päästä. French Filmsiä on vaikea olla vertaamatta Rubikiin, vaikka itsekin tietää että se on turhaa ja typerää. Fakta kuitenkin on, että kun albumia laitetaan tason mukaan johonkin mittaristoon, sitä tulee väkisin peilailtua kulttuurisesti lähimpään verrokkiin.

Toisaalta, paljon oleellisempaa ja hankalampaa on etsiä vastausta aivan toiseen pohdintaan: jos levyllä on seitsemän kelpo biisiä kymmenestä, eikös se nyt automaattisesti ole hyvä albumi? Varsinkin kun tällainen osumatarkkuus on nykyään paljon harvinaisempaa kuin ”ennen”, tuohon vanhaan hyvään aikaan jolloin syötiin pettuleipää ja hiihdettiin järven yli 20 kilometriä kouluun.

Kun ei se vain mene niin. Huonoa tästä levystä ei tietenkään saa millään parametreilla, mutta homman ydin on kokonaisuudessa – ja pastisseissa. Nimibiisi White Orchid ja Where We Come From ovat genrensä niin tyylipuhtaita suorituksia, että debyytin kuulleena alkaa pelätä. Ja pelko iskee saman tien vasten kasvoja kuin tunnelin läpi puskeva höyryveturi: Ridin’ on kuulostaa alussa mainittujen esikuvien sijaan alkuaikojen Oasis-demolta: vallitseva asiantila muuttuu silmänräpäyksessä jännittävästä ”vain” kiinnostavaksi.

Ja se on myös lopputulema, vaikka taso jatkossa taas kohoaakin. Samalla tyyli vaihtuu entistä enemmän brittipopin puolelle – ja turhan usein lauluissa korostuu muoto ennen sisältöä. Latter Days, Juveniles ja 99 pärjäävät komeasti omillaan, mutta muiden kohdalla kuuntelu on jatkuvaa referenssirallia. ”Tämä on tehty ennenkin ja paremmin” on kulunut, halpa ja tylsä virsi, mutta White Orchidin kuunneltuaan ei ole oikein muuta veisattavaa.