Super Furry Animals: Phantom Power

Sony

Ostin tämän levyn heti tuoreeltaan, kuuntelin sen ja hämmennyin. Sitten luin levyn arvosteluja useista eri lehdistä ja hämmennyin lisää. Kriitikot tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että walesilaisen SFA:n kuudes albumi on pullollaan ”hienoja”, ”psykedeelisiä”, jopa ”hypnoottisia” popkappaleita. Ovatkohan kaikki kuunnelleet jotain eri levyä kuin minä? Minusta levy on nimittäin luvattoman laimea, pidemmän päälle suorastaan suututtava.

Odotukseni eivät olleet katossa, ovathan hyvänä singlebändinä tunnetun SFA:n kaksi tuoreinta sinkkulohkaisua (edellisen levyn lälly It’s Not The End Of The World? sekä uutukainen, tylsä ränttätänttäpala Golden Retriever) mielestäni bändin uran heikoimmat. Silti Phantom Power oli suuri pettymys. Ennen niin elinvoimainen yhtye tuntuu vajonneen yhä syvemmälle ”ihan kivan” löysän lallattelupopin suohon. Harmi sinänsä, sillä bändillä tuntuisi yhä olevan sanottavaa maailman tilasta ja vaikka mistä.

Ilonaiheet ovat tällä levyllä vähissä. Avausbiisi Hello Sunshine on levyn pehmopopviisuista onnistunein ja jaksaa viehättää kestonsa ajan. Kaksi ilahduttavinta kappaletta ovat The Piccolo Snare ja Valet Parking, jotka molemmat kasvavat vähitellen ja päättyvät teknorytmeihin, ensin mainittu kaihoisasti ja jälkimmäinen suorastaan riemukkaasti. Muuten teknoilua ei paljon kuullakaan päätösraitaa lukuun ottamatta. Muutenkin SFA tuntuu hylänneen kaiken yllätyksellisyyden - levystä ei juuri löydy särmää hakemallakaan. Kaikilla tähänastisilla SFA-albumeilla on ollut vähintään yksi piristävän punkhenkinen rypistys, mutta Phantom Powerilla ainoa kunnolla rokkaava biisi on Out Of Control, joka sekin valitettavasti haiskahtaa tunkkaiselta heviltä.

Eikä siinä vielä mitään, että suuri osa levystä on mitäänsanomatonta hymistelyä. SFA on nimittäin mennyt kruunaamaan koko komeuden parilla lähes sietämättömällä tekeleellä. Kauniiksi hituriksi tarkoitettu Sex, War & Robots ärsyttää jostain syystä suuresti, Bleed Forever kuulostaa laulumaneereineen päivineen huonolta Blur-kappaleelta, ja pahin kaikista on The Undefeated. Mokomaa viihdefunkkaavaa kammotusta en halua kuulla enää ikinä. Vahinko lienee tosin jo tapahtunut - biisi on tarttunut päähäni yhtä miellyttävällä tavalla kuin koiran jätökset kengänpohjaan.

Yleisen mielipiteen valossa voi siis olla, että vika ei ole SFA:ssa vaan minussa. Olisinhan minäkin mielelläni pitänyt tästä levystä, mutta tuntuu ettei minulle edes annettu siihen mahdollisuutta. Lisäkuuntelukaan ei auta, pikemminkin levy on alkanut ärsyttää kerta kerralta enemmän. Parasta lopettaa ennen kuin alan inhota koko bändiä.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 23.09.2003:

Pisteet:

Hhmmmm. On tullut Phantom Poweria kuunneltua aika lailla, ja mielestäni kyseinen lätty on yksi parhaimmista SFA-tuotoksista. Onhan bändi seestynyt, mutta samalla se löytänyt palettiinsa aivan suunnattomasti uusia värejä. En ole mikään super-SFA-fani ollut ikinä, mutta hyllystä löytyy niin Fuzzy Logic, Radiator kuin Guerrillakin - ja niihin verrattuna muutos on ollut ainoastaan plussaa.