Distral: Prospective Outcome

Omakustanne

Joensuulaisen hardcore-punk-nelikon kakkosalbumi jatkaa luontevasti siitä mihin yhtye demoillaan ja debyytillään jäi. Alkuperäisestä punkrock-räimeestä jo alkuvaiheessa kohti nopeampaa ja melodisempaa hardcorea kehittynyt soundi alkaa olla melko kypsää, onnistuen yhdistämään uhkaavan pohjavireen ja aggressiivisen huudon myös niihin valoisampiin puoliin, joita melodioiden rikkaus ja sovitusten hengitys tarjoaa. Basistin ja kitaristin huutolaulut täydentävät osuvasti toisiaan, biiseissä ei riitä pelkkä puolentoista minuutin läpiluku vaan asiaa annostellaan monipuolisesti yhdestä viiteen minuuttiin, aina tarpeen mukaan. Hardcorebändiksi Distral on niitä mielenkiintoisempia, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä genretietoinen että rouhimaan rajojensa sisällä koukuttavan värikästä kaahausta.

Rauhallisesti humisten näppäilevän Intron suomenkielinen luvunlasku neljään saa jo odottamaan ihan kotimaista rähinää, mutta kyllä se meuhka lopulta englanniksi ääntyy. No Choice sahaa hikisesti ja huutaa päällekäyvästi, mutta maalaa myös haikeasti melodiakaarella. Vielä paremmin nappaa mukaansa kuitenkin meuhkaava Buried Circles, jonka särön kimaltelu koukuttaa. Tykittely pysyy kaaoksen syleilystä huolimatta hyvin hanskassa. Dieselillä tylymmin jurnuttava Follow The Leader heittää tukkaa juuri ilmettä vaihtamatta, avaralla näppäilyllä alkava Window tuo tarpeellista vaihtelua kaavaan viipyilevämmällä rakentelullaan. Kun sointukuvio on vielä levyn mielenkiintoisinta osastoa, nousee biisi päätä pidemmäksi.

Samoin Major Studipity jää ainakin jollain tasolla mieleen pyörimään jylhillä kaarillaan ja taitavilla hiljennyksillään. Distralin melankolisuus on paikoin mukavan kiireetöntä, vaikka talla olisi samaan aikaan pohjassa. Laahaavampi Reclaim The Profit nousee hienosti jumituksestaan irtonaiseen kitarasankarointiin. Parasta koukkua sonnikuoro-mielessä on Voicen kerrossa. Steve jatkaa samoilla aseilla muttei jostain syystä lämmitä edellisten tapaan, Not Enough tuntuu myös hiukan ohilipuvalta tumman kaarevasti maalaavan melodian ja hätäisen kurnutuksen yhdistelmällään. Joko kyllästys iski? Päätöksenä soiva nimiraita antaa itselleen enemmän rakennusaikaa, mutta ei sekään enää saa höristämään korvia komeista väliosistaan huolimatta. Tipuinko kyydistä jossain kohtaa vai laskeeko käyrä hieman loppua kohti? Voi olla kummin päin vain...