Paramore: Paramore

Fueled By Ramen

Paramore tuli vuoden 2010 lopulla tienhaaraan, kun yhtyeen perustajajäsenet Josh ja Zac Farro ilmoittivat lähtevänsä kokoonpanosta. Jäljelle jääneet jäsenet tiedottivat syyn olevan motivaation puutteessa. Veljesten suunnalta tuli puolestaan kritiikkiä siitä, että yhtye on vain levy-yhtiön tuote, jolla laulaja Hayley Williams pääsee toteuttamaan tähteyshaaveitaan. Onkin ilmeisesti totta, että Atlantic-levymerkillä on virallisesti sopimus vain Williamsin kanssa sooloartistina. Imagosyistä kokoonpano kuitenkin brändättiin Paramore-yhtyeeksi ja levymerkiksi valittiin viileämpi ja vaihtoehtoisempi Fueled By Ramen.

Oli Paramore ja sen imago kuinka rakennettuja tahansa, on se onnistunut tekemään urallaan muutaman upean punkpop-hitin (mm. Crushcrushcrush, That's What You Get, Decode). Yhtye on aina ollut parhaimmillaan singlemitassa eikä kehno edellislevy Brand New Eyes (2009) antanut odottaa yhtyeen uudelta tulemiselta suuria. Jälleensyntymistä korostaen Paramoreksi nimetty yhtyeen neljäs albumi kuitenkin yllättää täysin. 17 kappaleen ja yli tunnin mittainen levy on bändin uran ehdoton kohokohta.

Heti levyn avaavista Fast In My Carista ja Now'sta huokuu uudenlaista energiaa ja intohimoa. Suuri merkitys onnistuneessa nahanluonnissa lienee ollut myös tuottaja Justin Meldal-Johnsenilla. Mm. Nine Inch Nailsin, Beckin, M83:n ja Tegan and Saran kanssa työskennellyt musiikin monitoimimies on onnistunut putsaamaan yhtyeen soinnista liian kliinisyyden. Levy ei ole pelkkää keskitaajuista kitaravallia vaan välissä on myös ilmaa. Tuotanto- ja sovituskikat ovat pieniä, mutta merkitseviä. Etenkin Nine Inch Nailsissa soittavan Ilan Rubinin rummut ryskyvät upean päällekäyvästi ja rupisesti. Levyllä on myös aiempaa enemmän syntetisaattoreita, vaikka yleissoundi on edelleen kitarainen.

Williamsin ja kitaristi Taylor Yorkin pääosin kynäilemien kappaleiden osumatarkkuus on hyvä. Vaikka levyn mitta aluksi huolestutti, ei se yllättäen tunnu ylipitkältä. Tasaisin välein asetetut avainkappaleet sekä turhahkot mutta levyä mukavasti rytmittävät ukulele-välisoitot pitävät huolen intensiteetin ylläpitämisestä. Levyn keskipisteiksi nousevat tummasävyinen Part II, klassisen kaunis poplaulu Hate To See Your Heart Break sekä päätöskappale Future joka muuntuu suttuisesta treenikämppälaulelmasta postrockahtavaksi synkistelyksi. (One of Those) Crazy Girls on puolestaan paljon velkaa sekä 60-luvun tyttöbändiballadeille että Weezerille. Paramore onnistuu suht puhtain paperein jopa kevytfunkaavasta gospelrockista kappaleessa Ain't It Fun.

Onnistuneen kokonaisuuden kursivat kasaan viimeistään Hayley Williamsin hienot laulusuoritukset. Vakuuttavan revittelyn lisäksi Williamsin äänestä löytyy yhä enemmän läsnäoloa ja haavoittuvuutta silloin kun sitä tarvitaan. Paramore on palannut uljaasti poprockyhtyeiden kärkikastiin.