Versus All: A Portrait Of Discontent

Räkälevyt/Solid Sound

Helsinkiläisen kipakasti pauhaavan punk rockin parissa operoivan Versus Allin kolmosalbumi esittelee hyvällä tavalla rentoutuneen kolmikon. Edellisellä desibeli.netin arvioimalla näytteellä, parin vuoden takaisella Dark Agesillä yhtye kaatui hiukan hötkyilyn puolelle, tuoretta albumia leimaa rennompi tekemisen meininki vaikka vauhti ei varmaan juuri hidastukaan. Niko Ailamon karhea laulu toimii edelleen hyvin sekä paahtavissa hetkissä että rauhallisemmissa tunnelmissa.

Nimensäkin puolesta introna toimiva pianovetoinen sellotunnelmointi Prelude: Lost alustaa kelvosti vaikkei vielä annakaan kuvaa missä mennään. Toki heti perään alkava nimibiisi lähtee survomaan jykevästi, aggressiivisella rähinälaululla ja kipakalla kaahauksella. Biisin melodiakuluissa on kuitenkin mukavasti ideaa eikä trio jää pelkästään kaahaamaan vaan tuo mm. kauniisti keventäviä kosketinelementtejä mollimaalailuun. Yhtä lailla askeleltaan raivokas Death Among Us virnistää paikoittain lähes veikeästi, vaikka ilme on irvistys. Irvistyksen takana on joka tapauksessa enemmän näkemystä kuin kohkausta. Yhtye ymmärtää antaa melodioille tilaa hengittää, mikä taas tuo biiseihin enemmän varianssia. Mikä taas koukuttaa. Biisikynällisesti yhtye ei ehkä yllä ihan mitalisarjaan koko albumin mitassa, mutta parhaimmillaan aletaan jo haastaa pistesijoja tosissaan...

Ehkä parhaassa kunnossa on rauhallisesti alkava Get Away, joka voisi näppäilevämmällä otteellaan jo istuskella iltapäivää terassilla, muttei samalla luovuta ärhäkästä pohjavireestään. Kertsikoukkukin löytyy. Hyvä. Samaan tapaan Tired onnistuu - nimensä mukaisesta raukeammasta ilmeestään huolimatta - yhdistämään rauhallisemman puolen kipakkuuteen osuvasti. Raukea on myös Rise And Fallin alku, vaikka tuimasti jyräävä kaari yltääkin korkealle ja se räkäisempi rouheuskin löytyy kun pidemmälle päästään.

Rähisevämpi No Reason To Run luottaa peruspunkimpaan kaavaan, jota toki koristellaan mukavan viipyilevällä väliosalla. Isoa anthemia punk-reteällä kolmen soinnun juoksutuksella tarjoilee Don´t Give Up, joka onnistuu hyvin tunkeutumaan korvamadoksi. Hittipotentiaalia on. Melankolinen mutta ärhäkkä Here We Go Again toimii myös hyvin, päätösraita Trust No Onen stadionslovari-meininki sopii hyvin illan viimeisenä hitaana.