The Flaming Lips: The Terror

Bella Union

The Flaming Lipsin levyt ovat jakaneet tasaisesti mielipiteitä jo ainakin Zaireekasta lähtien, eikä uutukainen Terror asiaa muuta. Mm. kirjankin yhtyeestä kirjoittanut, usein tarkkakorvainen kriitikko Jim DeRogatis, ehti julistaa levyn masentavaksi ja surkeaksi suutariksi, toisten pidempiaikaisten Lips-kriitikoiden pitäessä levyä pääsääntöisesti laadukkaana.

Synkkä ja masentava levy Terror kyllä on, siitä ei pääse mihinkään, mutta ei ollenkaan niin vaikeasti lähestyttävä kuin esimerkiksi Embryonic oli. Ja kun viimevuotisella Heady Fwendsillä oli vaikuttavaa lähinnä vierailijoiden lukumäärä, on Terrorin kivuttomasti etenevä, mutta paikoin painajaismaiseksi taantuva musiikin virta jopa kiihdyttävä.

Yritin seurata Wayne Coynea Twitterissä, mutta en kyennyt olemaan kiinnostunut hänen tykittelystään, jolla oli musiikin kanssa usein yhtä paljon tekemistä kuin sillä ilmatäytteisellä pallolla, jossa hän ratsastaa yleisönsä päällä. Siksi kai minulta jäi huomaamatta, että kulissin takana oli tapahtunut kaikkea, mikä näin jälkikäteen nähden on vaikuttanut muodossa tai toisessa Terroriin.

Yhden ero ja toisen retkahdus ovat toki henkilökohtaisia tragedioita ja siksi meille kuulumattomia, mutta kun niiden jälkeen syntyy levy, jolla melodiat venyvät piinaavasti läpi leijuvien kappaleiden, joista on hankala löytää kiintopisteekseen muuta kuin Coynen alistuneen oloista lauleskelua, ja jonka koko äänimaailma tuntuu vääristyneeltä ja vääntyneeltä kuin auringossa lojuneen kasetin, on pakko miettiä niiden vaikutusta.

Esiintymislavojen Flaming Lips on kuin jo kehää kiertävä, ihmisten halpaan viihdyttämiseen jämähtänyt greatest hits -kone, samalla kun studioon astuva Lips taas muuntuu sen vastapuoleksi, yksiköksi joka ei mieti, mitä kuulijat kuvittelevat haluavansa kuulla. Niinpä Terrorillakaan ei ole kovin monta hetkeä, joiden odottaisi vastaisuudessa kaikuvan yhdestä suusta Race For The Prizen tai Yoshimin rinnalla festareilla.

Mutta vaikka Terrorin maisemat eivät ole mieltäylentäviä, eivät ne ole yksinomaan masentaviakaan. Niissä vain tuntuu olevan jotain pielessä, kuten kannen auringonlaskussa. Samalla on muistettava, etteivät Embryonic tai Heady Fwends olleet erityisen iloisia tuotoksia nekään, reippaampia kylläkin. Terrorin luonnetta kuvaakin mainiosti se, että kun muuten lähinnä poissaolevat rummut levyn muutamassa kohdassa rävähtävät paukkumaan, tuntuu että alitajunnan tympeä maisema potkaistaan auki kuin pariovi.

Albumin voi jakaa kahteen osaan, joiden rajalla seisoo Lust, 13-minuuttinen eepos, jonka polveileva, vähä vähältä kehittyvä, paikoin jopa minimalistinen kraut-syntikka-ambient-keitos varmasti koettelee hätäisimpien hermoja. Ennen sitä tarjotaan hitusen tarttuvampaa materiaalia, jälkeen taas helpommin otteesta kirpoavampaa.

Levyn haaste ei olekaan kuinka helposti sen maailmaan pääsee – mukaansatempaavan vauhdikkaasti intoileva, koukkuuntumispotentiaalia sisältävät Look... The Sun Is Rising, jonka raaka kitara ja rummut loistavat suhisevan taustansa keskellä, sekä sitä seuraava, yhä etenevä mutta jo rauhoittunut ja seestynyt, tummin syntikoin maalattu, jopa sykkivä Be Free, A Way suorastaan avaavat sylinsä kuulijalle – vaan miten hyvin siellä kykenee pysymään.

Terrorin jälkipuoliskon taustanauhalta välkkyy värejä, mutta se liikkuu enimmäkseen ameebamaisena liejuna tukkien kaikki kohtaamansa kolot, joutuu koneen syömäksi ja muodostuu teolliseksi, täysin epäpersoonalliseksi muhinaksi. Paikoin siellä myös pilkahtelee valoja, joita voisi pitää hätähuutoina, ellei olisi jo ymmärtänyt, kuinka lannistuneelta The Flaming Lips nyt tai tällä kertaa kuulostaa.

Levy tuskin löytää yhtyeelle hirveästi uusia faneja, ja todennäköisesti koettelee jo olemassaolevien sietokykyä – huomattavasti enemmän kuin Embryonic, joka sivumennen sanoen on kestänyt aikaa hienosti. Miten Terrorin käy selviää vasta myöhemmin, mutta jos nyt pitäisi veikata, sanoisin ettei aivan yhtä hyvin – tai vielä paremmin. Joka tapauksessa, The Flaming Lips ei kolmikymppistensä kunniaksi ole tehnyt elämänsä parasta tai heikointa levyä. Synkimmän ehkä, ja varmasti yhden vaikeimmistaan.