David Bowie: The Next Day

Sony

Vuosikymmeniä musiikin kentillä ahkerasti töitä paiskoneen David Bowien ura koki yllättävän seisauksen vuonna 2004, kun rockin suuri kameleontti sai sydänkohtauksen Reality-kiertueella. Levytykset taukosivat välittömästi ja muutamaa vuotta myöhemmin mestari ilmoitti poikkeuksellisen vähäeleisellä tavalla vetäytyvänsä musiikin parista. Pitkään vaikuttikin siltä että näyttävistä musiikillisista käännöksistä tunnetun artistin päivät musiikin saralla olivat todella ohi, joten The Next Day pääsi kirjaimellisesti yllättämään kaikki tahot. Paluu on otettu vastaan lähinnä suurella kiitosten ja tyytyväisyyden aallolla, mutta onko rockin suurella uudistajalla enää mitään uutta sanottavaa 10-luvulla?

Jo yksistään tuoreen albumin kansitaide hämmentää – klassisen ”Heroes” –levyn kansien päälle on lätkäisty valkoiset laput, joissa etupuolella lukee albumin nimi ja takapuolella pelkästään kappalelistaus ilman mitään sen kummempaa lisäinfoa. En tiedä mitä halki uransa imagostaan tarkkana ollut Bowie haluaa tällä tarkalleen sanoa, etenkin kun Berliini-trilogian toisella osalla ja tuoreella kiekolla ei tunnu olevan tuottaja Tony Viscontin lisäksi paljoakaan yhteistä, mutta ainakin keskustelu on onnistuttu jälleen virittämään.

Tyylikkäässä kansivihkosessa biisien lyriikat on listattu yhdeksi valtaisaksi sanapinoksi ilman sen kummempia välejä ja sama kaava jatkuu myös tekijöiden luettelussa, aivan kuin Bowie pyrkisi korostamaan musiikin merkitystä ja häivyttämään kaiken epäoleellisen sen ympäriltä. Voit toki lukea paperista mitä herralla on sanottavanaan ja kuka on ollut mukana missäkin, mutta helppoa se ei ole. Omasta puolestani tinkimätön asenne on enemmän kuin tervetullut ja se osoittaa samalla omalla tavallaan, että The Next Day ei ole ainoastaan mikään eläkepäivien rattoisa tuotos, jolla pyritään kaikin mahdollisin tavoin välttämään ostavien massojen ärsyttämistä – päinvastoin, rockin suuri kameleontti osaa yhä vaihtaa väriään ja etsiä ne räikeimmät kontrastit jotka sotivat juuri sopivasti ajan taustaa vastaan.

Musiikillisesti The Next Day on puhdasta uusklassista Bowieta niillä samoilla linjoilla, joita kuultiin jo 00-luvun alun mainioilla Heathen ja Reality –pitkäsoitoilla. Sävellyksistä löytyy muutama todellinen helmi ja tarinat ovat mitoiltaan pieniä käsitellen lähinnä niitä elämän pieniä suuria asioita – parisuhteita ja perustunteita, unohtamatta tietenkään rakkauden kiemuroita, ongelmia ja harvemmin koettua onnen auvoa.

66-vuotias Bowie ei riko rajoja entiseen tapaan, enkä usko että juuri kukaan edes odottaa sitä häneltä enää, mutta uskallan väittää että rohkeammalla tuotannolla materiaalista olisi saatu paljon enemmän irti. Kaiketi kaksi kolmannesta vuosisadasta taittanut Bowie ei kuitenkaan enää edes halua yrittää keksiä itseään jälleen kerran uudestaan ja ehkäpä näin kaikki on lopulta parhain päin. Pitkän linjan fanit saavat sitä mitä haluavat ja pitkän tauon katkaissut kiekko soi kieltämättä raikkaasti ja rikkaasti, vaikka uudet rajat jäävät rikkomatta.

The Next Day huokuukin tyytyväisyyttä ja levollisuutta, jota kaiken nähnyt ja kokenut Bowie huokuu ilman liiallista nostalgian sivumakua. Tauko on päättynyt ja toivon sydämestäni ettei The Next Day jää mestarin viimeiseksi 10-luvun pitkäsoitoksi, maailmassa kun on aina tilaa sellaisille herkuille kuin The Stars (Are Out Tonight) ja Valentine's Day.