Riitaoja: Mantereelle

Svart

Riitaojaa voi pitää suomalaisena superkokoonpanona, sen verran paljon menestysbändejä ja uraa on yhtyeen jäsenillä. Silti se ei missään nimessä ole mikään rahastus- tai jäähdyttely-orkesteri vaan kovista nimistään huolimatta enemmän jäseniään haastava osiensa summa kuin laimea tähtien temmellyskenttä. Biiseistä vastaavasta kolmikosta Antti Hämäläinen ja Arttu Tolonen ovat soittaneet jo vuosien ajan yhdessä Black Audiossa, kun taas Teenage Kicksin, The Flaming Sideburnsin ja Jolly Jumpersin Arimatti Jutila sukeltaa ensi kertaa suomenkieliseen materiaaliin, pedal steeliin ja sikarilaatikkokitaraan. Vielä legendaarisempi soittaja on Sielun veljien ja monen muun bändin joukosta tuttu Affe Forsman. Rautaisen soittajaköörin ohella Riitaoja esittelee ensi kertaa kotimaan legendaariset lauluäänet ja moniosaajat Janne Westerlundin ja Vukin esittämässä jonkun muun biisejä. Lopputulema on maukas.

Junnaava americana ei ole tyylilajina mikään iso yllätys, suomen kielen käyttö sen kanssa sen sijaan pieni sellainen. Kaavan hieno tapa yhdistää jumittava hiippailu tummasti avaraan ja uneliaaseen kiireettömyyteen toimii erinomaisesti eikä harhapolkuja ole levylle asti päästetty. Vaikka sekä Westerlundin että Vukin laulua kuunnellessa nousee niskakarvat pystyyn, on Riitaoja niitä yhtyeitä joiden homma toimisi myös instrumentaalina. Toki musiikin haettu seesteisyys ja viipyilevyys tekee siitä siinä mielessä tunnelma-painotteista, että erityisten no nyt -hetkien luominen on haastavaa. Mantereelle ei niinkään "lähde" vaan sukeltaa ihon alle ja keskittyy pitämään kuulijaa siellä. Kun alkuun on kerran päästy niin levyä vaivaa pieni yllätyksettömyys - kaava on upea ja sillä maalaillaan erittäin hienosti mutta kaavaa itseään ei kovin monessa kohtaa juuri haasteta ja ristiriitaa luomalla luoda siihen jotain aivan muuta. Toki milläs haastat luopumatta avainasiana olevasta viipyilevyydestä? Ja tietenkin Riitaojan kaavaa itseään voi jo pitää jonain aivan muuna...

Toki paketista löytyy myös pientä variaatiota ja sävyjä. Raukea Kello kolmen raitiovaunu on haikeudessaan hieno rauhoitus, joka tunnelman painostavuuden suhteen on vastapainoa rupisesti mutta yhtä lailla uneliaasti niskaa liikkumaan laittavalle nimibiisille. Vukin lähes lausuen tulkitsema avausraita Vähän matkaa vielä tarjoilee eteerisyydessään levyn tarttuvinta koukutusta taakse jäävällä näppäilyllään, kaiullaan ja hallankuulaalla ilmeellään. Hieno on myös pelkistetysti näppäilevän Lusimaan -kappaleen raukea kaari. Siinä on ehkä yksi sellainen kaipaamani "erityinen hetki"...

Keskimäärin Westerlundin äänen persoonallinen patina nostaa kuitenkin herran laulamat kappaleet laulun osalta etusijalle. Lähes Magyar Possen mieleen tuovasti tummasyinen Ilmiliekki osaa tuoda uhkaavan mollinsa vastapainoksi uskottavasti toimivaa kepeyttä. Westerlundin laululausunnassa on mukavan leppoisa väre, vaikka ääni itsessään sopii niin hyvin pirullisempaan maisemaan. Laulullista tunnelatausta Westerlund ammentaa enemmän Jutilan käsialaa olevalla Hengitän -kaikuilulla. Biisin raukea hymy ja rauhan tunne ihastuttaa.

Kuusikko seikkailee unisen mutta painostavan ja ajattoman tyylikkään vaihtoehtokantribluesinsa parissa erittäin hienolla otteella. Levyksi jolla ei oikeastaan tapahdu juurikaan Mantereelle tarjoaa melkoisen runsaasti maukkaita maisemia ja helkkarin hienon sykkeen. Vuoden parhaita tunnelmalevyjä.