Anssi Kela: Anssi Kela

Live Nation

Anssi Kelan viides soololevy ja sen sinkkuhitti Levoton tyttö ovat jo tätä kirjoittaessa nostaneet kuihtuvan myynnin kanssa tuskailleen artistin takaisin ykköskorin nimeksi. Kela palasi soittolistoille totaalisen tuotannollisen uudestisyntymän kautta: keskitien kitararock on vaihtunut tanssittavaan, häpeilemättömän kasarihenkiseen synapoppiin. Uusi ilme on valtavirran artistilta rohkea veto, mutta ei varsinainen yllätys. Kela on paitsi kertonut avoimesti kasarisympatioistaan, myös toteuttanut niitä jo käytännössä – muutenkin kuin esittämällä keikoilla ”aorisoituja” versioita biiseistään.

Anssi Kela on rakentanut kehuttua sosiaalisen median preesensiään jo vuosia. Keväällä 2008 Kela bändikavereineen julkaisi MySpacessa biisin Dance Like It Was ’85 . Mukaansatempaavaan mutta vähälle huomiolle jääneeseen kasari-iloitteluun törmättyäni tuumasin, että nytpä kaveri on kirjoittanut uransa iskevimmän kappaleen. Samaa otetta alkoi kaipailla myös miehen viralliseen soolotuotantoon.

Vuoden 2009 Aukio -konseptialbumilla Kela luotti vielä perinteiseen rockbändisoundiinsa. Sen sijaan seuraavana vuonna ilmestyneen kokoelman Singlet 2000–2010 avausraita oli riemastuttava jälleenkuuleminen: Dance Like It Was ’85 teki paluun suomenkielisenä nimellä Vanha biisi. Kasarin lipasta oli raotettu, ja paluu vanhaan olisi ollut Kelalta jo pahimman sortin nynnyilyä.

Onneksi Kelan uutuusalbumi on alusta loppuun juuri sitä kamaa, jota on odotettu lähes viisi vuotta: synasoundeja 80-luvun poliisisarjoista, konerumpua, peukkubassoa ja ennen kaikkea muutama loistosävellys. Levoton tyttö on kelpo veisu, mutta ääritarttuva kakkossinkku Miten sydämet toimii vie romanttisen tanssipopin aivan uudelle tasolle. Genren ystävä on myyty rivakan diskokompin ja Kelan maukkaan slap & pop -bassomeiningin edessä. Viimeistään kertosäkeen toisen puoliskon synakuvio tekee tästä hitin, jonka Ukkosmaineen pojatkin olisivat halunneet säveltää.

Vuonna 2013 kukaan ei voi ammentaa 80-luvusta vakavalla pärställä. Uusi, leikkisämpi tyyli onkin auttanut Kelaa karistamaan maneereitaan myös biisintekijänä. Kappaleet etenevät reippaasti duurissa, sanoituksissa jopa irrotellaan. Etenkin puoliksi räpätyssä, rantojen miehistä kertovassa Superkuussa tajunnanvirta äityy villiksi. Ei Kelalta vielä pari levyä sitten olisi arvannut odottaa niin riemastuttavaa riimittelyä kuin loppusoinnut hiljaiseksi-niljaiseksi tai morsiuskimppuun-joululimppuun edustavat.

Mutta kukapa maneereistaan täysin eroon pääsisi. Välillä on pakko laulaa mollivoittoisesti ”maahan poljetuista haaveista”, kuten kappaleessa Levyhylly pelastaa. Pateettiseen lyriikkaan ei kuitenkaan jaksa jumiutua, koska tähänkin biisiin on annosteltu kasarin parhaita paloja rokkifonin muodossa. Futuristinen, luultavasti suoraan Terminator-säveltäjä Brad Fiedelin soundipankista repäisty synaintro taas muistuttaa, millä vuosikymmenellä paras elokuvamusiikki tehtiin. Myös levyn ainoa slovari Palava silta edustaa niin perinteistä Kelaa, että heitän artistille haasteen: tekaisepa seuraavaa levyä varten Ordinary Worldin tai Careless Whisperin tasoinen superballadi, niin hommaan hikinauhat seuraavalle kiertueelle!

Anssi Kelan viides ei ole täydellinen levy, mutta se hehkuu rakkautta melodiseen popmusiikkiin ja alan konventioiden lyömätöntä hallintaa. Tämän kiekon myötä Kela saavuttanee vihdoin myös hipsterisuosiota, mutta huvittavuuteen asti viljellyt kasarisoundit eivät ole pelkkää ironiaa. Niiden avulla on syntynyt vilpitöntä musiikkia, joka toteuttaa taiteenlajin tärkeintä tehtävää: saa helvetin hyvälle mielelle. Tämän johtoajatuksen Kela on lausunut myös ääneen. Levyn ilmestymispäivänä hän kirjoitti blogiinsa: ”Uusi levy on juuri sellainen pop-albumi, jonka 13-vuotias Anssi olisi vuonna 1985 halunnut kuulla.” Eipä moisesta lähtökohdasta voi kovasti metsään mennä. Vaikka aika toisi ympärille camp-kehyksen, on herkkinä teinivuosina tajunnan räjäyttänyt musiikki yleensä sitä rakkainta huumetta hautaan asti. Kun alkuperäisestä vielä panee paikoin paremmaksi, on hatunnosto ansaittu.