Mudhoney: Vanishing Point

Sub Pop

Mark Arm on suhteellisen hauska mies, jos ei jaksa välittää siitä, että hänen verbaalinen ulosantinsa on noin viisitoistakesäisen tasolla. Tai siitä, että hän myös kuulostaa sen ikäiseltä. Osuva saavutus yli viisikymppiseltä mieheltä, jonka tärkeimmällä bändilläkin on ikää jo 25 vuotta.

Jo melkein 20 vuotta sitten oli suht selvää, ettei Mudhoney koskaan tulisi onnistumaan samallaa tavalla kuin ensimmäisellä EP:llään oli tehnyt. Mutta, samassa ajassa on käynyt selväksi, että yhtyeen kyky tehdä iskeviä, matalamielisiä rockbiisejä, joissa kitarat kiertävät ja murisevat, joissa laulaja ei pysy sävelessä, ja joissa ajelehditaan autotallissa, flirttaillaan psykedelialla, hevillä ja punkillakin, on parhaimmillaan mainio.

Ei yhtyeen yhdeksäs albumi Vanishing Point mitään kovin kummoisia temppuja esitä, mutta temppuja ei esitä Mudhoneykaan, vaan paiskoo rennosti kolisevaa fiilistelyrockiaan, josta innostuisi enemmän, jos biisit olisivat parempia. Varsinkin Sing This Song Of Joyn, Slipping Awayn ja What To Do With The Neutralin (jossa Arm venyttelee problemia kuin John Lydon konsanaan) kaltaisista biiseistä kuulee, että yhtyeellä varmasti on ollut hauskaa soittaessaan.

Osa hauskuudesta välittyy kuulijallekin. Esimerkiksi I Don't Remember Youn viihdytysarvo on hyvä, kun Mudhoney tekee kunniaa tai nostaa keskisormea Jimi Hendrixille. "Excuse me while i fill the shopping cart", Arm mukailee Purple Hazea. Sen erityisemmin yhtye ei ole vuosien varrella kehittynyt, eikä biisirintamallakaan ole tapahtunut järistyksiä, mutta niin vain on helppo viihtyä Mudhoneyn parissa. Armin ja kumppanien musiikillinen harrastuneisuus kuuluu ja luo levyille syvyyttä, ja jo se, ettei jonkin edelleen "grunge"-liitteitä saavan yhtyeen kuunteleminen aiheuta vitutusta, on saavutus.