Low: The Invisible Way

Sub Pop

Low jaksaa aina yllättää, vaikka se ei musiikillisesti sitä juuri koskaan ole tehnyt – ellei yllätykseksi sitten lasketa sitä, että suunnilleen saman puun veistäminen levystä toiseen onnistuu aina uusilla nikseillä. Yhtyeessä on se hyvä ja huono puoli, että on yleensä voinut tai ainakin uskaltanut arvata, mitä on tiedossa, kun ilmoille on lyöty uusi levy. Niin nytkin: The Invisible Wayta on helppo pitää tasaisen laadukkaana ja yllätyksettömän turvallisena Low-levynä.

Silti se on samalla paljon enemmänkin. Yhtyeen kymmenennen levyn tuottajaksi on valittu Wilco-mies Jeff Tweedy, joka jatkaa Low'n perinteikästä nimekkäiden (Dave Fridmann, Steve Albini, Kramer) tuottajien listaa. Tweedyn vaikutuksen luulee kuulevansa Just Make It Stopin ja On My Ownin kaltaisissa, The Invisible Wayn mittakaavassa runsaissa kappaleissa, mutta se voi toisaalta olla vain sitäkin, että levyllä on hartaan taianomainen tunnelma, sellainen, jota ei vähään aikaan ole Low'n levyillä tavattu.

The Invisible Way on hyvin pelkistetty ja riisuttu albumi. Pianoa ja akustista kitaraa kuullaan paljon, eikä biiseissä kevyiden perkussioiden lisäksi yleensä ole mitään muuta – onneksi ei. Etenkin C'monilla hieman häirinnyt massiivisuuden estetiikka on poissa, tai ainakin suuruus saavutetaan helpommin, luottamalla enemmän tehojen suhteuttamiseen kuin kasvattamiseen. Myös Mimi Parkeria kuullaan normaalia enemmän, hän laulaa melkein puolet levyn kappaleista.

Tällaisista lähtökohdista syntyy, ei välttämättä kovin yllättäen, parhaimmillaan aivan mahtavia kauneuden, herkkyyden ja vaikuttavuuden biisin mittaisia yhdistelmiä. Monet levyn kappaleista, mutta etenkin So Blue ja Plastic Cup nousevat omissa kirjoissani Low'n parhaiden teosten joukkoon. Samalla levy on harkittu ja loistokas kokonaisuus.