Keijo Puuro: Rambon vapaapäivä

Omakustanne

Kun aikansa kuuntelee Keijo Puuron debyyttilevyä Rambon vapaapäivä, saattaa alkaa vituttaa. Eniten siksi, että moni – jos koskaan Puuroa kuulee – todennäköisesti pitää musiikkia huonona vitsinä, tai jotain josta voi pitää korkeintaan ironisesti ja varauksin. Se ei ole Puuron vika, vaikka hän eväitä sellaiseenkin tarjoaa.

Makuuhuonepopissa on omat sudenkuoppansa. Varsinkin jos sattuu käyttämään laajempaa palettia kuin kuiskausta ja kitaraa, on helppo päätyä metsään – ennen kaikkea koska alkaa helposti vaikuttaa siltä, että visiona on yhtyemusiikki, mutta realiteettina kyvyttömyys toimia toisten ihmisten kanssa.

Rambon vapaapäivässä on kieltämättä koomisiakin elementtejä – tai ainakin levyn läpäisevää vocoder-laulua ja halvan oloisia synakomppi-taustoja voi sellaisina pitää. Mutta mitä enemmän olen Keijo Puuroa kuunnellut, ja jostain syystä Rambon vapaapäivä yksinkertaisine melodioineen on soinut usein, sitä vakavammin suhtaudun siihen.

Musiikillisesti Keijo Puuro saa naiivista ja vanhakantaisesta, jopa ohjelmallisesta asetelmastaan paljon irti. Biisit perustuvat pienille, mutta toimiville ideoille, jotka on toteutettu enimmäkseen syntikalla ja tietokonesoundeilla. Syntikkapoppia siis, vaihtelevasti: välillä ollaan tanssilavalla, välillä diskossa tai Corollan takapenkillä; on tyylikkyyttä ja valikoitua tyylittömyyttä.

Varsinkin teksteissä on mainioita ideoita. Nimibiisin kertomus väsyneestä palkkasoturista, joka pakkaa eväät ja lähtee merelle rentoutumaan, on kekseliäs mutta jää harmillisesti kesken. Kutulauluhenkinen Tuotekantavisio taas hyväksikäyttää ilmeisesti YLE:n jostain strategiapaperista poimittuja liibalaaba-lauseita ("Tuotekantavisio / kuvaa genrestrategiset nostot välinestrategisesti kytkettynä / sekä myös välinestrategisten painopisteiden genrekytkentöjä" jne.) luoden todella perverssin kokonaisuuden.

Parhaimmillaan Keijo Puuro onkin silloin, kun pieniä yksityiskohtia täyteen tungetuissa lauluissa musiikki ja tekstit luovat yhdessä jotain yllättävää. Kun sisällöltään melko arvattava Saatanan anoppi lopussaan kuvaa kertojan kiihtynyttä mielentilaa kireällä kitarasoololla, on päällimmäinen tunne: "tietysti", koska aivan luonnollisesti, tavanomaisesti ja oppikirjamaisesti kappaleessa tulee näin tapahtua. Silti se yllättää, ja toimii.

Rambon vapaapäivä on nauhoitettu vuosien 2007 ja 2012 välillä, joten levyn pienen epätasaisuuden ymmärtää. Sen sijaan on vaikea tavoittaa, mitä sillä säälimättömällä vocoderin käytöllä on haviteltu – se kun onnistuneesti torppaa halut kuunnella levyä vielä enemmän. Ongelman ylittämistä kannattaa kuitenkin edes pohtia, tositarkoituksella.