Minä ja Ville Ahonen: Mia

Johanna

Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen vuoden 2010 nimetön debyytti otettiin vastaan liki poikkeuksetta ylistävin arvioin - myös desibeli.net palkitsi levyn täysillä pisteillä. Itselleni debyytti jäi vain mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi, minkä vuoksi kakkoslevy Mia laadukkuus tuli suurena, mieluisena yllätyksenä. Albumi on entistä viiltävämpi, vereslihaisempi ja tunnelmallisempi kokonaisuus.

Mia on yksi niistä levyistä, jotka vaativat oman tilanteensa ja tunnelmansa puhjetakseen täyteen kukkaan. Albumin julkaisuajankohta ei tee siihen uppoamisesta kovin helppoa, sillä fyysisen ja henkisen kevätauringon porottaessa Mian kuuntelu ei tunnu sopivalta. Syksyn saapuessa albumi lienee verraton kaveri itsesäälisynkistelyyn. Tämän vuoksi albumin kanssa tuli painittua hetki. Eräs iltahämärän kuuntelukerta kuitenkin paljasti lopulta levyn todelliset kasvot.

On äärimmäisen harvinaista, että musiikki onnistuu herättämään edes pieniä aitoja pelonväristyksiä, mutta Minä ja Ville Ahonen onnistuu tässä. En voi sanoa tietäväni tarkkaan mistä laulut kertovat, mutta itselleni eteen hahmottuu vääristynyt parisuhde, joka on kulminoitunut jonkinlaiseen konfliktiin, kenties veritekoonkin. Tekstit jättävät sopivasti varaa tulkinnalle, mutta kuolema tuntuu olevan vahvasti tarinassa läsnä. Avauskappale Joulukuun kolmas rakentaa vaanivalla tunnelmallaan kehyksen, johon loppulevy asettuu.

Todella hyvän musiikin tunnistaa siitä, että se jättää jollain tavalla hämmennyksen valtaan. Minä ja Ville Ahosen draamapop ei ole periaatteessa vaikeaa musiikkia, mutta silti siinä ei ole mitään tavanomaista tai kaavamaista. Sovituksista, bändin harkitusta soitosta ja Ville Ahosen iholle tulevasta tulkinnasta välittyy vaikeasti selitettävä tunne perustasoa syvemmästä musiikillisesta näkemyksestä. Tästä syystä yhtyettä ei tee mieli verrata muihin: Minä ja Ville Ahonen kuulostaa vain itseltään.

Mia on ennen kaikkea kokonaisuus, mutta sen huiput erottuvat silti selkeästi. Maanisesti päälle vyöryvä single Ennen kuin kuolen ei anna hyvää kuvaa albumista, mutta on tarpeellinen tasapainottaja enimmäkseen matalatempoiselle loppulevylle. Riisutut Pieni hauta, Syksy ja herkkä päätös Rohkeus esittelevät Ville Ahosen vahvinta asetta, äärimmäisen komeaa ja koskettavaa falsettia, jonka vertaista ei heti tule mieleen. Kerro minulle rakkaani on vihellysmotiivinsa ansiosta levyn tarttuvinta antia. Iloluontoinen viheltely sisältää kuitenkin hyytävän pilkahduksen jostain pahasta, jonka pariin päästäänkin keskivaiheen painostavassa suvannossa.

Mia on kuluvan vuoden parhaita levyjä, mutta silti sen täysi potentiaali tuntuu jäävän näissä olosuhteissa käyttämättä. Syksyn saapuessa albumi tulee varmasti kaivettua esiin ja jotenkin tuntuu siltä, että albumi nousee vasta silloin todelliseen arvoonsa.