J. Karjalainen: Et ole yksin

Warner Music Finland

Tässä se nyt sitten on! Se ”Uuden-Englannin nahkamies”, joka kummastunutta ihastusta herättäneenä, on pyörinyt yhden jos toisenkin huulilla koko alkuvuoden ajan. Albumi, joka syntyi lopulta Markun, tuon artistinsa alter egon avustuksella ja jonka syntymetodiikkaa tekijä on julkisuudessa monipuolisesti lukuisia kertoja valottanut.

”Mennyt mies on historiaa.” Näin filosofoi meille kannuksensa ansainnut konkari, enkä ole lainkaan varma, ollaanko tässä nyt kovin edesmenneitä koskaan oltukaan. Kymmenvuotista lännen-jukkailua kun voi pitää korkeintaan terveellisenä metamorfoosinhaluna taiteilijalle, joka ennen bluegrass-kauttaan ehdittiin kanonisoida kerta jos toisensa jälkeen suomalaisen rock-historiankaaren kivijalkaan. Kulunut vuosi on myös todistanut sen, että ne tekevät, jotka osaavat ja ne osaavat, jotka ovat tehneet pitkään. Vai mitä pitäisi ajatella vaikkapa seuraavasta luettelosta: J. Karjalainen, Ismo Alanko, Von Hertzen Brothers, David Bowie, ja niin edelleen.

Ja vähän kuten Alanko, kertoo Karjalainenkin halustaan palata rehellisen bändisoundin ja sen vanhan tutun J. Karjalaisen pariin. Tai näin olen ainakin näkemieni haastattelujen perusteella tulkinnut. Vaikka etenkin albumin loppupään kappaleet viittaavatkin sävellyksellisesti tähän suuntaan, väitän silti, että kyseessä on eräänlainen kolmas (tai ties kuinka mones) kausi Karjalaisen musiikillisen tuotannon jatkumossa. Poissaolollaan kun loistavat ne tunnusmerkillisimmät, amerikkalaiselta country-pohjaiselta juurimusiikilta ammentavat kappaleet, joita edustivat vaikkapa Doris tai Ankkurinappi.

Jos Karjalaisen aiempaan tuotantoon haluaa yhtymäkohtia nyt väkisin kaivaa, löytynevät ne ennemminkin jostain Villien Lupiinien kevyesti hämyilevistä maisemista. Sellainen 70-lukulainen, bluespohjainen, psykedelialta, diskon alkuajoilta ja myöhäishippiromantiikalta ammentava ilmaisukieli kun on albumin musiikillisen ilmaisun keskiössä. Yksi kerrallaan lienee tästä tyypillisin esimerkki. Kappale, jonka Pekka Streng olisi voinut esittää. Pastissista? Totta kai, mutta levyn tarinan kannalta tietoisesti valittua sellaista. Siltä tämän pitääkin kuulostaa: oransseilta seiniltä, mäntypanelikatolta, keltaisilta Muuramen huonekaluilta, diskopalloilta ja vilkkuvilta värivalolattioilta.

Ja komeasti soivat nuo pitkän linjan kaverukset – aina Mikko Lankisen kitaroinnista Pekka Gröhnin koskettimien kautta Janne Haaviston lyömäsoitteluun. Toki muuta yhtyettä unohtamatta, tai unohtamatta soundimaailmaa luomassa olleita ääniveteraaneja Risto Hemmistä Pauli Saastamoiseen.

Kuriositeettina loppuun: itse olisin saattanut heittää puolivälin tietämiltä Sydänlupauksen albumin lopetusraidaksi. Musiikilliset konnotaatiot kun nostavat mielikuvieni valkokankaalle Aki Kaurismäen kuvitteellisen elokuvan, jonka loppukohtauksessa se pieni toivon valonpilkahdus on sittenkin mahdollista tavoittaa. Tai ainakin kappaleen topisorsakoskimainen tunnelmointi sopisi kesäisen keikan viimeiseksi vedoksi – finaaliksi, ennen niitä pakollisia yleisöä laulattavia encore-hittejä.