J. Karjalainen: Et ole yksin

Warner Music Finland

T�ss� se nyt sitten on! Se �Uuden-Englannin nahkamies�, joka kummastunutta ihastusta her�tt�neen�, on py�rinyt yhden jos toisenkin huulilla koko alkuvuoden ajan. Albumi, joka syntyi lopulta Markun, tuon artistinsa alter egon avustuksella ja jonka syntymetodiikkaa tekij� on julkisuudessa monipuolisesti lukuisia kertoja valottanut.

�Mennyt mies on historiaa.� N�in filosofoi meille kannuksensa ansainnut konkari, enk� ole lainkaan varma, ollaanko t�ss� nyt kovin edesmenneit� koskaan oltukaan. Kymmenvuotista l�nnen-jukkailua kun voi pit�� korkeintaan terveellisen� metamorfoosinhaluna taiteilijalle, joka ennen bluegrass-kauttaan ehdittiin kanonisoida kerta jos toisensa j�lkeen suomalaisen rock-historiankaaren kivijalkaan. Kulunut vuosi on my�s todistanut sen, ett� ne tekev�t, jotka osaavat ja ne osaavat, jotka ovat tehneet pitk��n. Vai mit� pit�isi ajatella vaikkapa seuraavasta luettelosta: J. Karjalainen, Ismo Alanko, Von Hertzen Brothers, David Bowie, ja niin edelleen.

Ja v�h�n kuten Alanko, kertoo Karjalainenkin halustaan palata rehellisen b�ndisoundin ja sen vanhan tutun J. Karjalaisen pariin. Tai n�in olen ainakin n�kemieni haastattelujen perusteella tulkinnut. Vaikka etenkin albumin loppup��n kappaleet viittaavatkin s�vellyksellisesti t�h�n suuntaan, v�it�n silti, ett� kyseess� on er��nlainen kolmas (tai ties kuinka mones) kausi Karjalaisen musiikillisen tuotannon jatkumossa. Poissaolollaan kun loistavat ne tunnusmerkillisimm�t, amerikkalaiselta country-pohjaiselta juurimusiikilta ammentavat kappaleet, joita edustivat vaikkapa Doris tai Ankkurinappi.

Jos Karjalaisen aiempaan tuotantoon haluaa yhtym�kohtia nyt v�kisin kaivaa, l�ytynev�t ne ennemminkin jostain Villien Lupiinien kevyesti h�myilevist� maisemista. Sellainen 70-lukulainen, bluespohjainen, psykedelialta, diskon alkuajoilta ja my�h�ishippiromantiikalta ammentava ilmaisukieli kun on albumin musiikillisen ilmaisun keski�ss�. Yksi kerrallaan lienee t�st� tyypillisin esimerkki. Kappale, jonka Pekka Streng olisi voinut esitt��. Pastissista? Totta kai, mutta levyn tarinan kannalta tietoisesti valittua sellaista. Silt� t�m�n pit��kin kuulostaa: oransseilta seinilt�, m�ntypanelikatolta, keltaisilta Muuramen huonekaluilta, diskopalloilta ja vilkkuvilta v�rivalolattioilta.

Ja komeasti soivat nuo pitk�n linjan kaverukset � aina Mikko Lankisen kitaroinnista Pekka Gr�hnin koskettimien kautta Janne Haaviston ly�m�soitteluun. Toki muuta yhtyett� unohtamatta, tai unohtamatta soundimaailmaa luomassa olleita ��niveteraaneja Risto Hemmist� Pauli Saastamoiseen.

Kuriositeettina loppuun: itse olisin saattanut heitt�� puoliv�lin tiet�milt� Syd�nlupauksen albumin lopetusraidaksi. Musiikilliset konnotaatiot kun nostavat mielikuvieni valkokankaalle Aki Kaurism�en kuvitteellisen elokuvan, jonka loppukohtauksessa se pieni toivon valonpilkahdus on sittenkin mahdollista tavoittaa. Tai ainakin kappaleen topisorsakoskimainen tunnelmointi sopisi kes�isen keikan viimeiseksi vedoksi � finaaliksi, ennen niit� pakollisia yleis�� laulattavia encore-hittej�.