Mando Diao: Infruset

Musica de la Santa

Kuvitellaanpa hetki. 22-Pistepirkko tai Lemonator julkaisee tänä keväänä uuden albumin. Aiemman, englanninkielisen ja brittivaikutteisen vaihtoehtorockin sijaan yhtye esittelee levyllisen suomenkielisiä, melankolisia pop-balladeja kansallisrunoilija Eino Leinon teksteihin sävellettyinä. Ainakin meikäläisen on hiukan vaikea nähdä tuollaista skenaariota tapahtuvan, tai jos sen kykeneekin näkemään, siinä on jotain niin pahasti vinksallaan että hämmennys ei ota laantuakseen ennen kuin viimeinen sammuttaa valot. No, onneksi tämä voidaan jättää pelkän kuvitelman varaan. Mutta Ruotsissa on (tietenkin) jälleen kaikki toisin.

Kaikki alkoi siitä kun ruotsalaisen vaihtoehtorock-yhtye Mando Diaon laulaja-kitaristi-säveltäjä Gustaf Norén ei saanut lopputiliä. Sen sijaan hän sattui paikalle kaimansa Gustaf Frödingin kuoleman 100-vuotisjuhlatilaisuuteen. Yksi asia johti toiseen ja Norénia pyydettiin valmistelemaan Frödingin runo musiikkiesitykseksi. Toinen asia johti kolmanteen, ja pian Norén löysi itsensä bändikaverinsa Björn Dixgårdin kanssa selailemassa ruotsalaisen uusromantiikan suuruuden kirjallista tuotantoa. Siitä valikoitui kymmenen kaksikkoa eniten puhuttelevaa runoa, joiden tueksi Dixgård ja Norén loihtivat saman verran sävellyksiä laulettavaksi.

Lopputulos on melko mainio. Verkkaisuudestaan huolimatta Infrusetin laulut eivät laahaa tai syyllisty runonlaulannan perisyntiin: soutamiseen liian raskaissa vesissä. Albumi antaa varmasti natiiville svenskaa haastavalle kädelliselle enemmän (kansilehden teksteistä huolimatta runot eivät avaudu ainakaan lukioruotsilla), mutta yhtä lailla levystä voi nauttia myös ruotsia taitamaton. Infruset onkin julkaistu Ruotsin ja Suomen lisäksi ainakin Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä, vaikka tuskin skandinaavisen rapajuopon yli 100-vuotiset tilitykset henkilökohtaisista ongelmista Garmisch-Partenkirchenin alppitorvien keskellä varsinaisesti kansaa puhuttelevat.

Vaikka Infruset on pop-musiikkia, sen lauluista on vaikea löytää tarttumapintaa perinteisessä mielessä, esimerkiksi radiosoittoa ajatellen. Albumi onkin kokonaisuus, jossa tekstit ja musiikki nivoutuvat yhteen sävellysten kanssa. Frödingin runot ovat keskiössä, ja hallitsevimpina soittimina kuullaan akustista kitaraa ja pianoa, bändisoitolla maustettuna. Levy virtaa notkeasti ja sisältöön nähden jopa kepeästi maaliin. Virkistävä piirre on runojen liittäminen toisiinsa musiikin kautta. Tätä periaatetta noudattavat aloituskaksikko Den Självslagne-En Sångarsaga sekä albumin lopettava duo Titania-Gråbergssång ovatkin tasaisen vahvan levyn hienoimpia esityksiä.