Chris Stamey: Lovesick Blues

Yep Rock

Musiikkinsa perusteella Chris Stamey vaikuttaa kaikin puolin mukavalta, mutta hieman vaivaantuneesti melankoliaan taipuvaiselta mieheltä, joka aivan yllättäen alkaa kertoa henkilökohtaisimpia asioitaan ventovieraille. Lovesick Blues ei ehkä aivan ole niin kipeä ja kaipuuntäyteinen levy kuin nimensä vihjaa, mutta ei se kauaksi jää.

Haikea levy The dB's-nokkamiehen uusin soolo on. Ihmissuhdeasiaa, rakkauslauluja ja sen sellaisen pohdintaa tai sanoisiko märehdintää. Stamey muistuttaa laulaessaan hämmentävästi hieman Colin Meloyta, tuottaen äänellään biiseihin vähäeleisen alakuloisen, jopa lohduttoman ja siksi hieman ahdistavankin pohjavireen.

Mutta ei Lovesick Blues toivoton tapaus ole. Stameyn popilmaisu on miellyttävää, ja tapa työstää melodioita tuttua jo The dB'sin ajoilta. Mielessä käy, että vuosimallin 2013 Stamey kuulostaa epäilyttävästi joltain Teenage Fanclubin AOR-tekeleeltä – mikä on tietysti luonnollista, onhan skottinelikko suuresti velkaa Stameyn vanhoille töille.

Silti levy kulkee paremmin silloin, kun se ei syki aivan niin pehmeään aikuiseen makuun, vaan hakee voimansa perinteisemmän laulaja-lauluntekijä -ilmaisun suunnalta. Esimerkiksi The Room Above the Bookstore puupuhaltimineen ja jousineen on rauhallisen murskaava kuin mielikuvani Leonard Cohen -aamusta, josta biisillä lauletaan, tai Occasional Shivers, jonka pianovetoinen jahkailu aiheuttaa enemmän kuin satunnaisia väristyksiä.

Kokonaisuutena Lovesick Blues on vähän epätasainen, mutta silti hyvin sydämellinen levy. Stamey tuntuu antavan itsestään soolona paljon enemmän kuin esimerkiksi The dB'sin viimevuotisella paluulevyllä. Kuulijakin saa Lovesick Bluesista enemmän kuin Falling Off the Skysta.