Ukkosmaine: Pallosalama

Juki

Positiivisella, rakkaudentäyteisellä ja yli-innokkaalla elektropopillaan jo neljällä levyllä hurmannut Joensuun kaksikko Ukkosmaine siirtyy Pallosalamallaan osittain hiukan perinteisempien rokkisoittimien pariin - hylkäämättä kuitenkaan synaa, iloista virnuiluaan, helppoja elektropop-sävellyksiään tai pumpulista romantiikkaansa. Kolme vuotta kypsytelty teos on samaan aikaan sekä viimeistellyimmän ja loppuun asti mietityimmän oloinen Ukkosmaine-albumi että se levy jolta pisimpään piti etsiä niitä hersyviä koukkuja jotka alun perin ovat saaneet ihastumaan bändiin. Löytyikö niitä? Ja tarkoittaako instant-hittien puute sitä että niitä kuitenkin löytyy sitäkin enemmän pidemmällä kuuntelulla ja albumi kestää aikaa - vai ei?

Särökitaralla korkealle kaartava, mukavan riehakkaasti kimalteleva avausraita, levylle nimenkin antava Pallosalama on toki hyvä aloitus ja perustelee hyvin rockaavamman otteensa. Silti siinä ei ole aivan sellaista vaivatonta hurmosta jota yhtyeeltä on parhaimmillaan irronnut. Toki koukukkaan kimalteleva pop-kaava löytyy Ukkosmaineen tekemisestä tälläkin levyllä valtaosasta sävellyksiä, mutta ne erityiset hetket sillä saralla ovat vähissä. Tummemmin muriseva Draaman kaarella polkee munakkaammin ja vuolee murinabasson ja syna-elementtien vastaparista ihan kelvollista jälkeä. Kertosäkeeltään biisi luottaa edellistä vahvemmin hyväksi koeteltuun muovisen heleään Ukkosmaine-kaarteluun. Haikean haaveellinen Hau hau nousee mahtipontisemmin, kaatumatta kuitenkaan turhaan jäykistelyyn. Isompi ja jyräävämpi rock-mureus on toisaalta ihan toimiva "vahvistus" yhtyeen saundipalikassa, mutta se todellinen duuni pitää silti edelleen tehdä itse biisissä, ei sen sovituksissa. Suurin ongelma levyllä onkin että ihan liian moni biisi lipuu ohi ilman todellista kosketuspintaa.

Onneksi on myös sitä toista puolta. Jumittavasti sykkivä Lumipallo mietteliäämpine rakenteluineen on hyvä esimerkki siitä kuinka harkittu sovitus tuo biisiin valtavasti lisä-arvoa, isosti kaartava melankolinen kertosäe toimii hienosti ja mollisävyisempi ja tummempi väriskaala pukee tässä yksilössä hienosti kokonaisuutta. Biisin sielu sykkii hienosti. Samoin uneliaampi ja mollivoittoisempi Liian paljon kahvia on plus-merkkinen esimerkki Ukkosmaineen pohdiskelevammasta ja "syvällisemmästä" puolesta. Kun sen sielukkuuden saa taltioitua, ei tarvitse välittää kertosäekoukusta. Tämä Ukkosmaineen omimmasta pop-kaavasta luopuva puoli onkin Pallosalaman selkein valopilkku.

Munakkaampi puoli jättää enemmän kysymysmerkkejä. Vauhtisokean jykevä juoksu ja Askeleen tummasyinen jumitus jäävät perusrenkutuksiksi. Heleämpään rakkauslauluun luottava Titanicin keulassa ei myöskään oikein "lähde". Vaivattoman oloinen Niin sen piti mennä löytää jälleen Ukkosmaineelle ominaisen helppouden ja vuolee nuoruus-nostalgiasta ihan kelvollista poppista. Samoin jälleen isommin ja vauhdikkaammin kimaltavan päätösraita Karkauspäivän ote on parempi ja sen kielikuva ja mielikuva "näytin eksyneeltä marsulta" antoi levyn vahvimmat naurut!