Circle: Manner

Ektro

Circleenk��n ei voi en�� luottaa. Aikana, jolloin yhtyeen kaiken osaamisen odotetaan k�yv�n ilmi viimeist��n uusimman albumin kolmen ensimm�isen raidan aikana, on Circle ollut aina uhmakkaimpia poikkeuksia. Jos mielii saada hitusenkaan k�sityst� Porin kasvatin meiningist�, on kuunneltava ainakin nelj� albumillista krautrockia, progea, riffirokkia, psykedeliaa tai mit� nyt sattuu eteen osumaan. Kaikesta materiaalistaan ei luvan kanssa tarvitse tyk�t� � ja ihan rehellisesti: ei kai kukaan voi siit� kaikesta keskittymiskyvyn rajoja koettelevasta h�r�ilyst� tosissaan pit�� muussa kuin kunnioitusmieless�?


En tied�, kumpi on h�mm�stytt�v�mp��: se, ett� kiteytt�miseen riitt�� Manner-albumilla kuusi kappaletta vai se, ett� lopputulos on yhtyeen uran helpoin albumikokonaisuus. Janne Westerlundin laulama, vy�ryv�ll� ja tehokkaalla kitarariffill� etenev�, Blue King sopii rockradiomaisuudellaan vaikka l�tk�pelin tauolle. Samassa tilanteessa voisi soittaa huoletta Mustaa Kultaa -kappaleen, jos suomalaisen vaihtoehtomusiikin valloittavin esiintyj�, Mika R�tt�, ei laulaisi sit� h�iriintyneell� tavallaan.

Jos on n�hnyt Circlen esiintym�ss�, ei taida olla mahdollista kuunnella studiotuotoksia ilman mielikuvia v�h�eleisyydest� kaoottisuuteen poukkoilevasta hulluttelusta, jonka pysyvin elementti on dramaattisuus. Avausraita Lintu Joe on t�ydellinen musiikillinen esimerkki hienovaraisin keinoin saavutetusta dramaattisuudesta: sen j�nnite syntyisi pelk�st��n basson ja rumpujen avulla. Sen aikana ei voi viel� tiet��, mihin suuntaan albumi vie, sill� eri jalalla yl�snoustuaan b�ndi voisi hyvin py�ritell� samaa tunnelmaa tai kuviota albumin loppuun asti. Siksi kakkosraita Blue Kingin simppeliys jopa yll�tt��.

Vastapainona rockrypistyksille tarjotaan kevytt� puolta v�hint��n yht� onnistuneesti. Laajakaariseen melodiahemmotteluun tarvitaan t�ll� kertaa ulkopuolista apua, sill� Here Come The Warm Jets coveroi Brian Enoa. Potero jamittelee albumin viimeiset yhdeks�n minuuttia niin kevein mielin, ett� kuopassa kyykkij�n on pakko olla hullu. Ensikuuntelulla finaaliin odotteli jonkinlaista loppur�j�hdyst�, mutta kaikki seuraavat kerrat Poterosta on saanut vain nauttia hymyillen.

T�m� on se albumi, joka kannattaa tyrk�t� hieman empiv�n Circleen tutustujan kouraan. Helppo l�hestytt�vyys toiminee faneillekin ensij�rkytyksen j�lkeen, koska eri osaset ovat kauttaaltaan laadukkaita. Kokoelmamaisuuden hintana on vain se, ett� mihink��n tunnelmaan ei p��se heitt�ytym��n riitt�v�sti eik� unohtamaan ajantajua, kun paketti ei solju totutun saumattomasti. Manner ei kasva en�� kahdenkymmenen kuuntelun j�lkeen, kuten yhtyeen klassikot tekev�t.