Circle: Manner

Ektro

Circleenkään ei voi enää luottaa. Aikana, jolloin yhtyeen kaiken osaamisen odotetaan käyvän ilmi viimeistään uusimman albumin kolmen ensimmäisen raidan aikana, on Circle ollut aina uhmakkaimpia poikkeuksia. Jos mielii saada hitusenkaan käsitystä Porin kasvatin meiningistä, on kuunneltava ainakin neljä albumillista krautrockia, progea, riffirokkia, psykedeliaa tai mitä nyt sattuu eteen osumaan. Kaikesta materiaalistaan ei luvan kanssa tarvitse tykätä – ja ihan rehellisesti: ei kai kukaan voi siitä kaikesta keskittymiskyvyn rajoja koettelevasta häröilystä tosissaan pitää muussa kuin kunnioitusmielessä?


En tiedä, kumpi on hämmästyttävämpää: se, että kiteyttämiseen riittää Manner-albumilla kuusi kappaletta vai se, että lopputulos on yhtyeen uran helpoin albumikokonaisuus. Janne Westerlundin laulama, vyöryvällä ja tehokkaalla kitarariffillä etenevä, Blue King sopii rockradiomaisuudellaan vaikka lätkäpelin tauolle. Samassa tilanteessa voisi soittaa huoletta Mustaa Kultaa -kappaleen, jos suomalaisen vaihtoehtomusiikin valloittavin esiintyjä, Mika Rättö, ei laulaisi sitä häiriintyneellä tavallaan.

Jos on nähnyt Circlen esiintymässä, ei taida olla mahdollista kuunnella studiotuotoksia ilman mielikuvia vähäeleisyydestä kaoottisuuteen poukkoilevasta hulluttelusta, jonka pysyvin elementti on dramaattisuus. Avausraita Lintu Joe on täydellinen musiikillinen esimerkki hienovaraisin keinoin saavutetusta dramaattisuudesta: sen jännite syntyisi pelkästään basson ja rumpujen avulla. Sen aikana ei voi vielä tietää, mihin suuntaan albumi vie, sillä eri jalalla ylösnoustuaan bändi voisi hyvin pyöritellä samaa tunnelmaa tai kuviota albumin loppuun asti. Siksi kakkosraita Blue Kingin simppeliys jopa yllättää.

Vastapainona rockrypistyksille tarjotaan kevyttä puolta vähintään yhtä onnistuneesti. Laajakaariseen melodiahemmotteluun tarvitaan tällä kertaa ulkopuolista apua, sillä Here Come The Warm Jets coveroi Brian Enoa. Potero jamittelee albumin viimeiset yhdeksän minuuttia niin kevein mielin, että kuopassa kyykkijän on pakko olla hullu. Ensikuuntelulla finaaliin odotteli jonkinlaista loppuräjähdystä, mutta kaikki seuraavat kerrat Poterosta on saanut vain nauttia hymyillen.

Tämä on se albumi, joka kannattaa tyrkätä hieman empivän Circleen tutustujan kouraan. Helppo lähestyttävyys toiminee faneillekin ensijärkytyksen jälkeen, koska eri osaset ovat kauttaaltaan laadukkaita. Kokoelmamaisuuden hintana on vain se, että mihinkään tunnelmaan ei pääse heittäytymään riittävästi eikä unohtamaan ajantajua, kun paketti ei solju totutun saumattomasti. Manner ei kasva enää kahdenkymmenen kuuntelun jälkeen, kuten yhtyeen klassikot tekevät.