Julkaistu: 23.02.2013
Arvostelija: Otso Karhu
Omakustanne
Helsinkiläinen nelihenkinen progepoppoo Cozhe aloitti kymmenen vuotta sitten sävellyskokkailut, jonka pääateria on vihdoin syötävissä. Debyyttialbumi tarjoilee monenlaista ruokalajia samaan pöytään, jossa keskustelun teemana on lapsi ymmärtämättömien aikuisten ympäröimänä – kuin Pink Floydin The Wallissa. Vaikka ideaa ja yritystä piisaakin, on yhtye vielä lapsen kengissä.
Pressure Fractures on sekava levy. Se alkaa Introlla, joka toivottaa kuulijat tervetulleiksi pirteällä pianon pimputuksella ja kertovalla puhelaululla, ja hyppää yhtäkkiä sankarimetalliksi tilutussooloineen. Tätä seuraavan Pressure Fractures part I:sen piano ja tunnelma ovat muuttuneet teatraaliseksi Alice Cooper-kauhuoopperaksi, joka väliosissaan vaihtelee Venomista Van Der Graaf Generatoriin. Krooninen taustakitarasooloilu on tullut jäädäkseen, samoin ongelmat englannin ääntämisessä. Part II kertaa kaavan: puolet teatteripianoa, puolet sankarikitarasooloa. Myös The Cave ja rakkausslovari The Love Has Left The Building alkavat kaikki rauhallisella pianolla, johon päälle kitaristi Joni Seppälä lurauttaa taidonnäytettä aina kun voi. Unhero vaihtaa levyn teeman lapsuustraumoista viikinkimetallin metsästäjäsankareihin, jonka jälkeen albumi käy vielä kauhukasarileffojen soundtrackilla, Immigrant Song-faniklubilla ja päätyy Rainbown kautta hämmentävään loppuun Part III, jossa levyn satakulmainen ympyrä sulkeutuu.
Ei pidä ymmärtää väärin. Seppälän sooloilussa ei ole mitään vikaa, kuten ei laulaja-pianisti Janne Nevalaisen kosketinsoitossakaan. Ideoitakin piisaa: The Caven ja Far Awayn alkumelodiat jäävät sopivasti soimaan päähän, ja yhtye tuntuu selvästi tekevän omaa juttuaan. Cozhen täytyy vain saada musiikkipalapelinsä maukkaat osat sopimaan keskenään, jotta kokonaiskuvasta saisi paremmin selvää.
