Nicole Willis & The Soul Investigators: Tortured Soul

Timmion

Kahdeksan vuotta siinä meni, mutta niin vain saatiin jatkoa Keep Reachin´Upille. Edellisen levyn hitit – If This Ain´t Love, Feeling Free, Keep Reachin´ Up – liikuttivat täysin oikeutetusti niin klubikansaa, DJ Giller Petersonia kuin Barack Obaman presidentinvaalikampanjan henkilökuntaakin. Tortured Soul, toinen Nicole Willisin ja Timmionin talon bändin The Soul Investigatorsin yhteistyö, kaivautuu syvemmälle retrosoul -poteroon muhevan mullan syleilyyn. Valitettavasti hieman liiankin syvälle.

Albumi on kuin kuuma, pitkänraukea kesäpäivä, ehkä ennemmin jossain Brooklynin tai Bronxin tienoilla kuin Kälviällä tai Köyliössä. Se on painava, bassovoittoinen ja tumma, kuin jokin kadonneeksi luultu levy soulin historian hämäristä. Analoginen (tai siltä kuulostava) lämpimän funkkaava soundi ei pelkästään viittaa 1970-lukuun, se toisintaa sitä huomattavalla tarkkuudella. The Soul Investigators on levypomo Didier Selinin luotsauksessa Suomen autenttisin soulbändi. Sen jäsenet mitä ilmeisimmin myös nauttivat soittamisesta.

Valitettavasti levy kuulostaa jossain määrin tasapaksulta. Hyvin lauletulta, soitetulta ja tuotetulta, mutta tasapaksulta. Se on lievästä möhkäletaudista kärsivä melkein-kasvaja, levy, jonka odottaisi nousevan suuremmaksi, kuin mitä sen rakennusaineet todellisuudessa muodostavat. Tiedättehän tunteen: johtosingle lähtee lupaavasti liitoon, muttei yllä ihan niin korkealle, kuin toivoisi. Ja että tasavahvan albumin raidat seuraavat toisiaan luontevana jatkumona, niin luontevana, ettei niiden vaihtumista melkeinpä huomaa. Levy kuulostaa viiden tähden kiekolta, mutta tuntuu liian suurelta sulattaa. Jähmeä järkälemäisyys ei murene nieltäviksi paloiksi.

Levyllä on toki paljon hyvää. Light Years Ahead – Break Free (Shake a Tail Feather) -kaksikko avaa pelin energisesti. Sielukas On the East Side -hituri hoidetaan alta pois kypsän kiireettömästi. Pitkittäminen tekee tälle blues-balladille pelkästään hyvää. Keskitempoinen, varovaisen melodinen Delete My Number on juuri sellainen albumiraita, joka toimii levyn keskivaiheilla. Ja tietenkin Willisin suoritusta on suitsutettava. Kannessa hymyilevän viisikymmentä vuotta nuoren rastapäisen naisen ääni on viettelevä, varma ja lämmin, eikä missään nimessä häviä (amerikkalaisille) kilpasiskoilleen.

Saattaa olla, että Tortured Soul osoittautuu tässä taloudessa albumiksi, joka kasvaa iän myötä. Tässä vaiheessa sen toivoisi kuitenkin olevan tiiviimpi ja hieman energisemmin soitettu ja tuotettu. Varsinkin joissain loppupuoliskon jamitteluissa olisi voinut käyttää saksia. Nyt tuntuu, kuin kuulija olisi kärpäsenä katossa raukeissa sunnuntai-iltapäivän bänditreeneissä. Pieni modernisointi voisi myös olla paikallaan. Olisi hienoa kuulla Nicole Willisin laulua tämän päivän soul-taustojen kera.