Sudö: Galigula

Ektro/Harmanov

Alkukantaisen bluesjunnauksen ja harsoisen hypnoottisen psykedelian sekaan sukeltava Sudö jatkaa hienosti Pori-rockin aavemaisempia perinteitä. Kitarassa, bassossa, koskettimissa, lyömissä ja Plain Ridemaisesti kuiskailevassa laulussa vaikuttaa Circlen 90-lukuisesta kokoonpanosta tuttu Petri Hagner, lauluvastuuta jakaa kitarointinsa ohessa Röttö ja Lehtisalon ja Eleanoora Rosenholmin kitaristi Tuomas Niskanen ja hypnoottisen rytmin tarjoilee Circlen ohella Lusiferiinin armosta- ja Slussenanalys-yhtyeistä tuttu Tuomas Laurila. Tällä "superkokoonpanolla" Sudö sukeltaa mukavan hienovaraisen jumituksen maailmaan. Galigula-albumilla junnaus ei nimittäin ole kovinkaan päällekäyvää tai raskasta, vaan enemmän aavemaisen näppäilevää ja pienesti kuiskailevaa. Koska ote on kevyt, touhu ei kasva tylsäksi bulkiksi vaan väreilee ja sykkii hienosti. Galigulan rytmit saavat helposti napattua kyytiinsä.

Heti alkuun kolmikko tarjoilee kuiskaillen sieluille balsamia. Viipyilevä ja vaivihkaisissa aalloissa kasvava ja kiihtyvä Soul Balsam toimii hyvin sukelluksena Sudön shamanismiin. Snow etenee reippaammin, paikoittain jopa hilpeästi. Hanki ei ole upottava vaan hiutale helkkäilee kepeästi. Lumimaisema on toki melkoisen kokonaisvaltainen eli soundi leveä vaikka elementit ovat heleitä ja pienehköjä. Tilutteleva kepeys on joka tapauksessa yksi Sudön avainjuttuja, kolmikko osaa oivallisesti pitää soittonsa irtonaisena kaiken jumituksen vastapainoksi.

Astetta jyräävämpi ote ei silti ole pekkaa pahempi, päinvastoin. Endless Highwayn hypnoosi on vangitseva ja jykevän rytmityksen vastapainona tiluttelu on kirkasta ja laulu kuiskailevaa. Kaaretkin ovat lähinnä haikean kauniita. Albumin avainkappaleita. Hyvällä tavalla Jolly Jumpersin mieleen tuova veto. Karheasti mantraileva mutta riisutusti näppäilevä Phantom pysähtyy erinomaisesti ytimensä äärelle. Resonance lähtee jälleen reippaampaan hölkkään, kuiskaillen mennessään.

Dog Master pistää enemmän bluesin svengiä peliin ja onnistuu olemaan lähes veikeä. Uneliaampi, autereisen melankolinen instrumentaalitunnelmointi Gaius Galigula riisuu kuulaan raukean tiluilun äärelle, Red painaa jälleen hiukan lisää kaasua mutta vain vaaniskelevaan keveään hölkkään. Siitä tiukempaan paahtoon kaikuisasti vingutellen yltää nimensä mukaisesti poltteleva Burn. Seitsemään minuuttiin venyvä päätösraita Sunrise jatkaa loppulevyn loogisella jatkumolla melkoisen rockisti töksäytellen. Jälleen yksi erittäin mielenkiintoinen kokoonpano samojen porilaisten pohjien ääreltä ja jälleen hieno levy näitä sankaritekoja vuodesta toiseen julkaisevalta Ektrolta.