Nummiranta & Takahahmot: Nummiranta & Takahahmot

FreakRoots/Keittolevyt

Pidätkö Veikko Lavista? Kolahtaako Kari Peitsamo? Miten uppoaa Freud, Marx, Engels & Jung? Entäpä M.A. Numminen? Jos vastasit edes kahteen edeltävistä myöntävästi, saatat kiinnostua myös helsinkiläis-porvoolaisesta Antti Nummirannasta Takahahmoineen. Siksipä esikoisalbumin kansipiirroksen pitkätukkainen partasuu ylioppilaslakkeineen symboloi aika hyvin sitä, mistä tällä levyllä on kysymys. Kupletin kulmassa ollaan tukevasti kiinni ja meininki on kuin hilpeissä osakuntakekkereissä konsanaan.

Trubaduuriprojektista kokonaiseksi yhtyeeksi kasvanut Nummiranta & Takahahmot ei ota itseään turhan vakavasti. Musiikissaan folkia, pelimannimaista kansanmusiikkia, roots-rokettia, rillumareitä ja vähän sitä sun tätä sekoitteleva ryhmä keikkuu jossain edellä mainitun kupletin ja puhtaan huumorimusiikin välimaastossa – jos nyt näiden kahden välillä jotain mainittavaa eroa voi ylipäätään tehdä. Välillä ilmaisussa heittäydytään jopa jonnekin Love-henkisten lastenlaulujen maailmaan (Lumiukko, Putte).

Nummiranta on melkoinen kynäniekka, jonka parhaat tekstit saavat myös nauramaan ääneen. Terävimmillään – ts. hilpeimmillään – verbaliikka taitaa olla avausraita Kenraalin ohella erityisesti Sairaslomaa- ja Jag gillar my fillar -viisuissa. Hauska poljento on saatu myös Kelatilin pelimannitteluun. Silti paikoin on pakko myöntää myös ärsytyskynnyksen ylittyvän. Tällöin kun sanoituksista kuultaa lievä väkisin hauskuttamisen maku.

Musiikillisesti Nummirannan laulusta on vähän vaikea tehdä johtopäätöksiä. Mies vaikuttaa pätevähköltä vokalistilta, joka laulanee tahallaan vähän sinne päin, tai toisinaan myös kappaleen tyylisuuntaa mukailevasti imitoiden. Takaahahmot yhtyeenä osoittautuu varsin päteväksi orkesteriksi. Niinpä ei olekaan ihme, että soittajaveijareista löytyy vaikkapa Antti Hytin kaltaisia pitkän linjan konkareita. Erityismaininnan ansaitsee myös Arto Nybomin iloitteleva viulutyöskentely, muun ryhmän tukiessa kokonaisuutta ammattitaitoisesti, mutta pilke silmäkulmassa.

Veijarimainen poppoo on taatusti livenä kokemisen arvoinen veto. Albumimittaankin on saatu istutettua varsin hauska tunnelma, vaikka pituutta ja niitä muutamia lieviä ohilyöntejä olisi voinut vähän karsiakin. Huumorin puukon kun pitäisi tämänkaltaisessa musiikissa viiltää terävästi alusta loppuun saakka. Musiikillisesti biisit on onnistuttu sijoittelemaan tunnelmallisen leikittelyn kannalta kuitenkin varsin mukavasti.