Teflon Brothers: Valkoisten dyynien ratsastajat

Johanna

Kolmannella levyllään Teflon Brothers jatkaa vaihtelevaa ja kokeilevaa linjaa, mutta muutos on aiempaa radikaalimpi. Debyyttialbumi T on synkähkö ja melankolinen tarina päihteiden maailmasta, kun taas © yhdistelee jazzia ja muita kevyempiä musiikkityylejä pop-henkiseen laulantaan. Valkoisten dyynien ratsastajat on tyyliltään tasan tarkkaan sitä, mitä sekä Suomessa, että maailmalla kuulee joka paikassa perjantai-iltaisin.

Monille faneille levyn sinkkulohkaisut olivat kova pala. Kritiikkiä kaupallistumisesta ja taiteellisten arvojen hylkäämisestä sai lukea internetin keskustelupalstoilta, enkä voi kiistää itsekin aluksi ihmetelleeni Teflareiden uutta tyyliä. Ryhmän aiempia levyjä ja jäsenten soolojulkaisuja kuunnelleelle on kuitenkin selvää, etteivät artistit yksinkertaisesti voi olla tosissaan. Eivätkä he millään mittapuulla olekaan: kyseessä on röyhkeä parodia musiikin, erityisesti suomirapin, pintaliitäjistä.

Vaikka yksittäiset kappaleet saattavat antaa sen käsityksen, että Valkoisten dyynien ratsastajat on ainoastaan suurta yleisöä kosiskeleva ja raha mielessä tehty levy, niin kokonaisuutena sen sanoma kaupallisuudesta on ilmeinen. Heti ensimmäisessä kappaleessa käsketään ylilyövän autotunen vauhdittamana epäilijöiden, kritisoijien ja liikaa vaativien kuuntelijoiden syödä artistien suklaata. On käsittämätöntä, kuinka monet kuuntelijat ja fanit ovat pystyneet ohittamaan levyn sanoman.

Valkoisten dyynien ratsastajat sisältää kaiken sen, mikä tekee Cheekistä ja kumppaneista niin rasittavaa kuunneltavaa. Eron on kuitenkin siinä, että Tefloneilla on oikeasti jotain sanottavaa, ja he tuovat sen esille käyttämällä kliseitä hyväkseen. Kappaleiden sanoituksissa ja etenkin kertosäkeissä on hupaisaa mielettömyyttä, eikä aina ole edes yritetty tehdä mitään syvällistä. -kappaleessa Mira Luoti laulaa kertosäkeen, jollainen täytyy olla jokaisessa suuren yleisön suosiota nauttivassa kappaleessa, mutta jossa on niin naurettava antikliimaksi, ettei sille voi olla nauramatta. Samaan aikaan sanoituksista paistaa läpi bileräpin ja siitä oikeasti pitävien ihmisten aivottomuus.

Upeita hetkiä on paljon. Lähestymiskieloja käsittelee päihtyneinä naisjahtiin lähtevien typeryyttä – asiaa, johon moni baareissa soiva popkappale yllyttää. Ä=Ä:n kertosäe vie autotunen käytön vielä avauskappaletta pidemmälle ja aloittaa samalla myös levyn loppuosan, joka muistuttaa viikonlopun ryyppyputken päättävään henkilöön pikkuhiljaa iskevää morkkista. Punainen 11 on ovelasti mukamas vahvaan päihteilyyn yllyttävä kappale, mutta oikeasti siinä vain todetaan kuinka absurdia se on. Seksikkäin jäbä huvittaa, koska se todellakin sai nopeasti paljon suosiota, ja sitä paitsi musiikkivideolla Stig ja Meiju Suvas kylpevät yhdessä.

Jälleen kerran Teflonit ovat onnistuneet luomaan ehjän ja yhtenäisen kokonaisuuden. Suurimman osan levyn kappaleista tuottanut DJPP on luonut taustat, joille artistien on helppo tuoda viesti siitä, että tällaisen musiikin tekeminen näyttäisi olevan ainut tapa rikastua ja miellyttää valtaosaa ihmisistä. Sanoitusten takana on katkeria räppäreitä, joita sylettää yht´aikaisen arvostuksen ja rikastumisen mahdottomuus.

Valkoisten dyynien ratsastajat on niin ylimielinen teos, ettei sitä kuunnellessa voi olla virnuilematta elitistisesti. Se on Teflon Brothersien manifesti, jonka varmasti allekirjoittaisi moni muukin suomalainen rap-artisti.