Led Zeppelin: Celebration Day (2 cd + 2 dvd)

Atlantic

Kun rockin järkälemäisen mammutin elossa olevat kolme neljäsosaa kiipesivät samoille lauteille täyspitkää keikkaa varten ensimmäistä kertaa yli 27 vuoteen, oli ilmassa monenmoista jännityksen tuntua. Esiintyjien paineita ei varmaan ainakaan vähentänyt se tieto, että lippuja keikalle yritti noin 20 miljoonaa ihmistä. Kun tuo kyseinen esiintyminen julkaistaan kuvan ja äänen kera vasta viisi vuotta tapahtuman jälkeen, herää epäilys siitä kuinka luomua lopputulos oikein onkaan.

Julkaisun lehdistötilaisuudessa Jimmy Page kuitenkin vakuutti, että päällekkäisnauhoituksia ja korjauksia on tehty ”minimaalisesti”, joten siihen on uskottava. Ja tuskinpa bonus dvd:lle tallennettua, harjoituksissa kuvattua settiä on vaivauduttu muokkaamaan, ja hyvältä sekin kuulostaa. Oli niin tai näin, lopputulosta ei tarvitse näiden pappojen hävetä. Led Zeppelin jyrää harvinaisen raskaasti siihen nähden, että lavalla on vain neljä soittajaa. Rockin rollaus-puoli ei ehkä luonnistu ihan vanhaan malliin, mutta sangen kelvollisesti kuitenkin.

Lontoon O2-areenassa esiintyy hyväntuulinen ja ylipalvottu orkesteri, joka omalaatuisten blues-muokkaustensa myötä tuli vahingossa keksineeksi metallin. Siksi onkin pieni yllätys, että ainakin meikäläiselle keikan kohokohdat löytyvät sieltä rauhallisemmasta osastosta. No Quarter ja Since I’ve Been Loving You saavat erityisesti Robert Plantilta niin pakahduttavan upeat tulkinnat että niistä on vaikea laittaa paremmaksi.

Kun puhutaan kvartetista, se on aina niin hyvä kuin sen heikoin lenkki. Alkuperäisen, vuonna 1980 kuolleen John Bonhamin poika Jason ei varsinaisesti esittele mitään omaperäistä, mutta paukuttaminenkin on kuitenkin taito, ja sen hän totisesti osaa. Jimmy Pagen sooloilu on aina jättänyt minut hiukan kylmäksi, mutta blues-riffien uusintajana ja oikea-aikaisena bändisoittajana hän on kuitenkin kirkasta eliittiä. Plant ja John Paul Jones puolestaan hoitavat tonttinsa liki täydellisesti.

Tai no, voihan joku väittää että korkeisiin nuotteihin yltämättömyys vanhoilla päivillä on jokin vika, mutta ainakin omaan korvaan Plant on nyt parempi kuin milloinkaan. Voihan olla että esimerkiksi Communication Breakdown ei ole setissä, koska menee liian korkealta. Mutta biisivalinnoista urputtaminen nyt on muutenkin aina yhtä turhaa. Kyllä minäkin olisin mieluusti kuullut myös Immigration Songin ja Moby Dickin. Toisaalta, vaikka päätösbiisi Rock’n’rollin riffi tuntuu olevan nykyään jopa Pagen sormille liikaa, enpä sitä olisi poiskaan halunnut pudottaa.