Janne Laurila ja Tuhlaajapojat: Janne Laurila ja Tuhlaajapojat

Lumpeela julkaisut

Vaikka Janne Laurila siirtyi suomenkielisen materiaalin pariin Office Building -vuosiensa jälkeen jo vuoden 2009 hienolla Kultaisia pisteitä -levytyksellään, ja levyllä soittivat samat herrat jotka muodostavat Tuhlaajapojat -yhtyeen (eli kitaristi Tuomas Luukkonen, basisti Ville Rauhala ja rumpali Juppo Paavola), niin tätä levyä voi kai pitää koko bändin yhteisenä debyyttinä? Tai siinä missä Jannen suomenkielinen debyytti vakuutti ennen kaikkea biiseillä ja Jannen upealla laululla, niin nyt Tuhlaajapoikien yhteinen ääni on isommassa roolissa. Näin ainakin itse ajattelen. Voihan olla että ajatus juontuu siitä ettei tämä julkaisu avaudu meikäläisen korvaan niin vahvasti biisikoukuillaan kuin edeltäjänsä... Mikä ei välttämättä tarkoita ettei biiseissä olisi imua, vaan että niissä on ehkä aiempaa enemmän soitannollisia nyansseja pop-koukun sijaan. Soiton hienoudelle ja väreelle on annettu tilaa. Tuntuu että tähän levyyn pääsee hitaammin sisälle, mutta viehätys alkaa nousta useammalla kuuntelulla.

Jannen kuulas ääni on edelleen omaa luokkaansa. Bändin leppoisa soitto sopii laulun väreeseen erinomaisesti ja touhussa on samaan aikaan pop-melodista mutta juurevasti kantristi rokahtavaa ajattomuutta. Janne Laurila ja Tuhlaajapojat-albumi kuulostaa vahvasti soittajiltaan - se on kuin kantrahtavan avara summa kaikista niistä yhtyeistä missä herrojen soittoa on kuullut. Paketin kuorruttaa vielä osuvasti jouhikkomestari Pekko Käpin taustalaulu. Kitarat soivat vaivattoman haikeasti mutta paikoin jopa uhmakkaan rokisti, tahti on menevä mutta pehmeä ja kaikesta ajattomuudestaan huolimatta bändi onnistuu pitämään kiinni siitä samasta duurimelankoliasta mikä viehätti jo Kultaisissa pisteissä.

Haikean kiireetön Taika haihtuu pois käynnistää matkan fiksusti antamalla pelkistetysti tilaa bändin johtotähdelle - Laurilan laululle. Aika perinteinen riisuttu slovari, mutta tunnetaso on riittävän harras. Rautalankakaikuisesti jammaava Jos sä löydät toisen on rockimpi teos, mutta luottaa enemmän väreeseen kuin rokkihaaraan. Pienillä ja hillityillä eleillä luodun väreen painostavuus on upea. Vastavuoroisesti Salainen haave on lähes hilpeä, Laura leppoisasti hymyilevä. Laulullinen revittely tuo mukavan vaihtelun läpsyttelyyn. Vanha mies jylhistelee, Musta rasia yhdistelee heleän leppoisuuden kirskuvaan säröön. Kertosäe on hymyilevässä kaaressaan hieno.

Lohdullinen Sateenkaari saa niskan nytkymään mukanaan, vaivaton hölkkä on mainio. Helpon kuuloisissa kerroissa Laurila tuo pakettiin sen pop-koukun, mutta ilman sitäkin Tuhlaajapojat osaa koukuttaa. Ehkä levyn vauhdikkain ja päällekäyvin, paikoittain jopa kaukoröyhkämäinen, leuka pystyssä rock-svengaava Karavaani on toimiva energiapotku. Päätösraita Kyynaamat näppäilee pelkistetyn vastapuheen kaiken maailman rappukyylille, juorukelloille ja pahansuoville selkäänpuukottajille. Biisi tarttui aluksi korvaan läppänä, mutta kun sovitus riisuu läpsyttelyllään itsestään virneen jonka aihe voisi pakettiin leimata, ei kappale käänny huumorin puolelle. Nyt pysytään ilmeettömänä, tuodaan kyynaamat aika neutraalisti esille.

Tuhlaajapojat onnistuu. Aluksi suurimmasta osasta biisejä sai etsiä viehätystä mutta tehosoitolla pisteet kasvavat. Ja ne heti mieleen painuvat muutamat yksilöt kasvavat yhtä lailla eikä Kyynaamojen alkuärsytyskään jäänyt lopulta häiritsemään.