Teemu Hirvilammi & Ari Taskinen: II

Sumuinen Gorilla

Missä kulkee runouden ja musiikin raja? Tai kysytään vielä osuvammin: missä pisteessä runous ja musiikki yhdistyvät toisiinsa? Tarkkaa tai ns. oikeaa vastausta ei ole tietenkään olemassakaan, mutta jostain noiden kahden ilmaisumuodon yhtymävyöhykkeeltä voi löytää mm tämän hienon ja harmillisen vähälle huomiolle jääneen levyn, joka ilmestyi jo lokakuun loppupuolella.

Vuonna 1977 ensimmäisen teoksensa julkaissut runoilija Teemu Hirvilammi on ääni joka antaa kasvot Ari Taskisen luomille sävellyksille. Taskisen sävellyskynästä ovat aikojen saatossa irronneet mm sellaiset punk-helmet kuin Moottoritie on kuuma ja Tahdon rakastella sinua, mutta herrojen tuore albumi ei räyhää punkin voimalla vaan sukeltaa seesteisen ja kokeellisen musiikin ravintorikkaisiin vesiin. Kaksikon yhteistyö käynnistyi jo kolme vuosikymmentä sitten, joten muusikko ja runoilija tuntevat toisensa tavalla, jonka ansiosta tuoreessa työssä on aivan omanlaistaan synkronisuutta.

Sävellykset kolisevat ja kaikuvat minimalistina koetellen kokeellisen rockin epäselviä rajoja. Avauksena kuultava Olen kulkuri tämän maan edustaa levyn kiireisempää laitaa ja raidalla kaikuu bluesin tummia tuntoja, kitaran värittäessä rakenteita pienillä mutta tärkeillä koukeroillaan. Perinteitä kunnioitetaan aina neljännelle raidalle saakka, kunnes vaimeasti pulputtava Rapsodia tuo musiikin uudelle vuosituhannelle. Tämän jälkeen kaikki portit avataan ja vaikka esimerkiksi Berliini on musiikillisesti kuin loikka Federico Fellinin elokuviin, on kaikessa raikasta tuoreutta, iloista hullunkurisuutta ja vakavuutta. Kaksikolle on annettava pinnat myös siitä, että nämä elementit istuvat saman pöydän ääressä sulassa sovussa.

Hirvilammen teksteissä kertoja on usein ikääntynyt, maailmaa ehkä liiaksikin nähnyt mies, joka voisi olla peräisin jostain Kaurismäkien elokuvista. Tosin kertoja ei pääsisi niissä koskaan pääosaan, sillä kertomukset ovat hiljaisen tarkkailijan ja pitkämielisen mietiskelijän suusta pulppuavia virtoja. Niissä on ranskalaisten uuden aallon elokuvien surumielistä kaihoa, joka toiselta puolelta näyttää kurjuudelta, mutta joka samaan aikaan hymyilee silmillään kuin Godardin rakastama Anna Karina. Tiedättehän, sellaista verhottua hymyä josta ei oikein osaa sanoa mitä se on.

Taskisen musiikit ja Hirvilammen tekstit muodostavat yhdessä vahvan kudoksen, joka sulkee sisäänsä paljon olennaisia asioita tästä oudosta säntäilystä jota kutsutaan myös elämäksi. Tässä pohjoisen sielun maailmassa Kadonnut saa olla rauhassa ja Oodi punaviinille on noussut siitä samasta voimattomasta suuttumuksesta, josta Jim Morrison yritti kertoa meille jotain ennen kuolemaansa. Upeaa jälkeä, kerrassaan upeaa.